Elokuva
Sylvester Stallone toteutti monen aikuisen pojan unelman vuonna 2010 tuomalla valkokankaille The Expendablesin. Elokuva haali kaikki ikonisimmat 1980-luvun toimintatähdet samaan nimikkeeseen, ja täytti odotukset testosteronia tulvivana märkäunena, jossa action-stara toisen perään teki sitä, mitä parhaiten osasi. Kaksi vuotta myöhemmin panokset kovenevat.

The Expendables 2 jatkaa samaa fanipojille suunnattua kaavaa. Ikääntyneiden ja vähän tuoreempien toimintatähtien kermalla varustettu ryminäraina seuraa kivenkovia palkkasotureita, jotka vievät uusimman toimeksiantonsa henkilökohtaiselle tasolle, kun yksi ryhmän omista saa surmansa. Henkilökohtainen tässä yhteydessä tarkoittaa tosin runsasta bensan-, ruudin- ja testosteroninkatkuista toimintaa, jonka tiimoilta Kharonkin joutuu vaihtamaan lauttansa risteilijään.

Perinteisen jatko-osan tapaan korvattavien toinen tuleminen on kaikin puolin isompi, näyttävämpi ja äänekkäämpi kuin edeltäjänsä. Budjetin tullessa visioita vastaan, on tuotanto jouduttu tosin siirtämään Bulgariaan, mikä valitettavasti myös näkyy annissa. Ensimmäisen osan tiukka rajaus on levinnyt käsiin, eikä käsikirjoituksesta ole enää tietoakaan. Ei se hääppöinen ollut ekassakaan, mutta jatko-osassa se on supistunut pelkkien yksirivisten huuteluksi alati räikeämmäksi eskaloituvien kohtausten siimeksessä. Tehosteet jäävät lisäksi monin paikoin ontumaan, eikä koreografiasta ole tietoakaan. Muiden Bulgariassa tuotettujen halppisten tavoin The Expendables 2 kyllä meluaa paljon, mutta lopputulos jää vain kovin ponnettomaksi.

Osasyynä toiminnan vetämättömyydelle on eittämättä Stallonen jättäytyminen ohjaajan tehtävistä. Tilalla on kliinistä tusinahöttöä tuottanut Simon West, joka ei osaa rytmittää tapahtumia mielekkäiksi kokonaisuuksiksi. Toimintaa kyllä piisaa, ja fan serviceäkin annetaan oikein olan takaa Syltyn, Arnold Schwarzeneggerin ja Bruce Willisin lanatessa porukkaa rinta rinnan, mutta kohtaukset typistyvät monin osin pelkäksi aseiden laulattamiseksi ilman sen kummempaa ajatusta. Ensimmäisen osan sisuskaluissa tuntuneista lähitaisteluista ei ole enää tietoakaan.

Jo entuudestaan vakuuttavan näyttelijälistan jatkoksi uusia korvattavia on saatu kiinnitetyksi aina Belgiasta asti. Lähitaistelutaituri ja ikuinen vaakasplitin ikoni Jean-Claude Van Damme esittää järkyttävine silmäpusseineen elokuvan pääpahis Vilainia häpeilemättömän heikoin vedoksin, mutta onneksi mies osaa vielä vanhuuttaan sentään taistella. Pelkän maineensa turvin taplaava Chuck Norris pyörähtää ruudussa yksinäisenä sutena, jonka hilpeä persoona rakentuu ja rakennetaan yksinomaan miehen hulvattomien nettimeemien pohjalta. Ensimmäisessä osassa vain pyörähtäneet Willis ja Iso-A saavat hieman enemmän ruutuaikaa solvatakseen toistensa klassisia roolihahmoja, ja loput näyttelijöistä joutuvat pääsääntöisesti nauttimaan sitäkin pienemmistä osuuksista.

Tekniikka
Kuvanlaatu ei ole hääppöinen, mikä johtuu huonon siirron sijaan ohjaajan visiosta. Jälkikäsittelyssä tuotu rakeisuus heikentää aavistuksen detaljeja, mutta muutoinkin ailahteleva terävyys saa kohtaukset näyttämään monin paikoin pehmeiltä. Haalistettu värimaailma noudattaa ruskeanharmaata palettia, joten rikkaita sävyjä ei kannata odottaa. Kuva on siitä huolimatta luonnollisen oloinen ja kohtalaisen hyvä.

DTS-HD MA 5.1 -ääniraita on miksattu useita desibelejä normaalitasoa matalammaksi. Kompensaation jälkeenkin se korostaa liiaksi ääniraitaa ja kadottaa teatterikierroksella vavisuttaneen LFE-kanavan miltei kokonaan. Matalat taajuudet eivät suinkaan jää käyttämättömiksi, mutta niissä ei ole lähellekään samanlaista voimaa kuin elokuva kaipaisi. Tämän vuoksi monet kohtaukset jäävät hivenen munattomiksi.

Muutoin miksauksen suhteen ei ole valitettavaa. Aktiivista äänimaailmaa kierrätetään upeasti pitkin kaiutinjärjestelmää. Tehosteiden pannaus ja erottelu on upean eläväinen ja tarkka, mikä siirtää toimintakohtaukset suoraan olohuoneeseen.

Lisämateriaali
Kommenttiraidalla ohjaaja Simon West suoltaa hyvällä tahdilla mielenkiintoisia anekdootteja ja kertoo avoimesti projektin kokemista muutoksista ja kuvaustapahtumista. Stallonen läsnäoloa jää tosin kaipaamaan.

Julkaisun ainoa elokuvaan keskittyvä dokumentti on parikymmenminuuttinen God of War, joka on vaivaannuttavan häpeällistä promomateriaalia ilman sen kummempaa sisältöä. Tekijätiimi lähinnä taputtelee toisiaan selkään ja kehuskelee hyvää ilmapiiriä, missä sinänsä ei ole mitään väärää, mutta se ei valitettavasti tee koosteesta hyvää katsottavaa. Viimeisille minuuteille on säästelty mahdollisen Expendables 3:n pohdintoja ja suuntia.

Vajaa puolituntinen Big Guns, Bigger Heroes keskittyy 1980-luvun toimintaelokuvabuumiin ja senaikaisiin muskelitähtiin. Mielenkiintoisessa dokumentissa syynätään syitä genren nousulle, ja vaikuttimia otetaan niin Yhdysvaltain poliittisesta ilmapiiristä kuin ihmisten elämänmuutoksista. Pituutta olisi mieluusti nähnyt roimasti lisää.

Guns for Hire: The Real Expendables on niin ikään parin kymmenen minuutin kestoissa pyörivä dokumentti, jossa puheenvuoron saavat tällä kertaa tosielämän ”korvattavat”. Palkkasoturifirmojen palkolliset kertovat kameralle, kuinka joutuivat alalle, mitä heiltä vaaditaan ja millaista on olla korvattavissa.

Lisämateriaalipuolen loppuosan kruunaa viiden minuutin edestä saksittuja poistettuja kohtauksia sekä saman verran pilalle menneitä otoksia.

Yhteenveto
The Expendables 2 tuo ruutuun ennennäkemättömän määrän ikonisia kasaritähtiä. Ylitsepursuavasta äijäenergiasta huolimatta elokuva ontuu ja pahasti, eikä toiminnassa ole minkäänlaista tempoa.