Elokuva

Yhdysvaltain presidentinvaalit ovat jälleen takanapäin, ja George W. Bush, tuo lahopäinen texasilainen, valittiin toiselle kaudelle. Bush on ensimmäisen presidenttikautensa aikana polttanut lähes kaikki sillat takanaan, suututtanut ihmisoikeus- ja ympäristöaktivistit, sekoillut lausunnoissaan enemmän kuin Boris Jeltsin dementoituneimmillaan, moukaroinut Afganistanin ja Irakin maan tasalle, yrittänyt savustaa Osama bin Ladenia ulos mäyränkoloista, vanginnut perusteettomasti arabeilta näyttäviä miehiä, vienyt homoseksuaaleilta ihmisarvon ja YK:lta uskottavuuden, vastustanut aborttia, säätänyt joukon typeriä lakeja ja leikannut amerikkalaisten toimeentuloa. Melko toimelias kaveri.

Eurooppa kuhisee, demokraatit puuskuttelevat paperipusseihin ja salamurhaajat viilaavat luotejaan. Murheellisin kaikista miehistä lienee kuitenkin Michael Moore, pyylevä, keski-ikäinen vasemmistopopulisti, joka on niittänyt mainetta yhteiskuntakriittisillä kirjoillaan ja dokumenttielokuvillaan. Hänestä on tullut nopeasti yksi Yhdysvaltojen merkittävimmistä mielipidevaikuttajista ja samalla yksi vihatuimmista miehistä. Mooren mielestä maailman moraalinen rappio ja idiotismi yhdistyvät yhdessä miehessä - George W. Bushissa. Tähtäin oli tämän vuoden presidentinvaaleissa, joissa Moore toivoi nukkuvien puolueen heräävän ja äänestävän jotain muuta kuin istuvaa presidenttiä. Kohderyhmään kuuluneet pienituloiset, nuoret, yksinhuoltajat ja afroamerikkalaiset eivät kuitenkaan saaneet hinattua itseään trailereistaan vaaliuurnille.

Mies ei erityisesti perusta myöskään yläluokan suosimasta ja hivenen muovisen oloisesta John Kerrysta, vaan on vaikuttanut pitkään suositun vaihtoehtoehdokkaan, Ralph Naderin, taustajoukoissa; saman miehen, jota syytettiin jo edellisissä vaaleissa silloisen demokraattiehdokkaan, Al Goren, potentiaalisten äänestäjien ryöväämisestä.

Moore on kansan syvästi arvostama ja kunnioittama mies, joka muhkeista tuloistaan huolimatta jaksaa paasata ja pistää itsensä likoon köyhien ja vähemmistöjen puolesta. Toisaalta, syvän etelän konservatiivisissa piireissä liberaalisti ajattelevan Mooren paperille printattua naamataulua käytetään varmasti tikkataulun korvikkeena. Kun jokin mättää yhteiskunnassa, Moore kutsutaan hätiin. Siinä missä Michael Mooren suomalaisvastine, Hannu Karpo, pelastaa savuporolla ja maalaislimpulla äänekoskelaisen perheen joulun, Moore ei tyydy vähempään kuin koko maailman pelastamiseen. Molempia yhdistää kuitenkin vilpitön halu tuoda esille yhteiskunnan epäkohtia, ja rohkeus esittää ne kysymykset, joista muut vaikenevat.

Moore on eittämättä populisti, mutta eroaa useimmista kaltaisistaan siinä, että hän kykenee esittämään painavia argumentteja väitteidensä tueksi. Mies nuuskii virastojen arkistohuoneet läpikotoisin, ja saa laajan suhdeverkostonsa avulla tv-kanavilta aiemmin julkaisematonta, salaiseksi luokiteltua filmimateriaalia. Hän myös löytää runsaasti puhepäälle sattuneita, anonyymeja vasikoita, joilta irtoaa silloin tällöin juoru jos toinenkin. Siinä vaiheessa, kun omantunnon tuskiensa kanssa painiva, omaa tyhmyyttään ryvettynyt poliitikko tunkee arkaluontoisia asiakirjoja paniikinomaisesti paperisilppuriin, Moore työstää jo niiden pohjalta dokumenttia tai kirjaa.

Mooren tutkimukset eivät kuitenkaan ole tieteellisesti katsoen päteviä, koska ne eivät ole järin puolueettomia. Moore on arvolatautunut, toisinaan asennevammaisuudesta kärsivä kaveri, joka saattaa mielessään päättää haluamansa tutkimustuloksen, ja vasta sen jälkeen keinot tähän nimenomaiseen tulokseen pääsemiseksi. Hän ei epäröi irroittaa lausuntoja niiden alkuperäisistä asiayhteyksistä. Hän etsii skandaaleja ja tuo ne koko kansan kuultaviksi helposti sisäistettävässä muodossa. Mies tuhoaa poliittisia karriäärejä kuin alkoholi parisuhteita.

Moorea on nähty niin televisiossa (mm. TV Nation, The Awful Truth) kuin valkokankaallakin (mm. The Big One,  Canadian Bacon, Roger & Me, Bowling For Columbine). Kaveri on rustannut myös poikkeuksellisen viihdyttäviä kirjoja (mm. Stupid White Men, Dude Where's My Country?), jouduttuaan tosin kirjailijan uransa alkutaipaleella taistelemaan miltei verissäpäin kustantajiensa kanssa. Mooren kaltainen, terrierimäisesti auktoriteetteja vastaan hyökkäävä pirulainen joutuu näet helposti sensuurin kouriin.

Kansainväliseksi megajulkkikseksi Moore nousi voitettuaan vuonna 2003 parhaimman dokumenttielokuvan Oscarin elokuvallaan Bowling For Columbine. Tässä kriitikoiden ylistämässä elokuvassa Moore kummastelee maassaan vallitsevaa asehulluutta ja järjetöntä reikärautojen paukuttelua, mikä vaatii vuosittain tuhansia, viattomia ihmishenkiä. Kodinturvajoukkojen puheenjohtajan talon kuistille humalapäissään harhaileva musta mies saa helposti napin otsaansa.

Mooren tähänastisen ohjaajauran päätyö on kuitenkin Fahrenheit 9/11, joka sekin sai kriitikot pissaamaan hunajaa. Arvostetuilla Cannesin filmifestivaaleilla Moore sai kunnian käydä pokkaamassa Kultainen palmu (Golden Palm) -palkinnon. Todennäköisesti kaverin olisi syytä myös valmistella kiitospuhetta seuraavaan Oscar-gaalaan. Elokuva on jo nyt kaikkien aikojen katsotuin dokumenttielokuva, mikä kertoo paitsi aiheen mediaseksikkyydestä, myös dokumentin laatutasosta.

Uusimmassa dokumentissaan Moore ampuu kovilla, ja tempoilee aikajanalla varsin spontaanisti, koostaen filmimateriaalin oivallisesti leikatuista uutiskuvista ja ennennäkemättömistä kuvapätkistä. Argumentaatio on terävää, ja Moore onkin saanut varsin vaikutusvaltaisia ja päteviä kavereita jälkiviisaina kommentoimaan presidentin toilailuja. Luurangot kaivetaan totisesti kaapista. Tarkoitushakuista tai ei, George W. Bush näyttäytyy dokumentissa harmittoman, jopa sympaattisen hölmön näköisenä. Miehenä, joka ei ole sisimmässään paha, vaan on ainoastaan joutunut astumaan liian suuriin saappaisiin. Tyypillisimmillään tämä entinen juoppo takeltelee sanoissaan ja viljelee ulkoa opeteltuja, patrioottisia latteuksia vastaamatta esitettyihin kysymyksiin.

Elokuvan alkupuolella Moore tuo ironiseen sävyyn nähtäväksi edellisten vaalien sekoilut, tehden Al Goresta moraalisen voittajan - mitä hän totta vie onkin. Bush joutuu luimistelemaan virkaanastujaisiinsa takaovesta, koska vastaanotto ei ollut järin lämmin talikoin varustautuneen kansanjoukon keskuudessa. Presidentin ura lähti käytiin takellellen ja Moore näyttää provoisoivasti lukuisia videklippejä, joissa Bush pakoilee töitä golf-kentällä ja kalareissuilla.

Moore on vakuuttunut siitä, että syyskuun 11. päivän terrori-iskut oltaisiin voitu välttää, mikäli presidentti olisi ottanut vakavasti lukuisista tiedustelulähteistä tihkuneet tiedot uhkaavista terroriteoista. Rainan ehkä muistiinpainuvimmassa kohtauksessa juuri WTC-iskusta tiedon saanut Bush pälyilee ympärilleen kuin eksynyt pikkupoika, ja pitää päiväkodissa satutuokiota kuin mitään ei olisi tapahtunut. Bushille leimallisesta näennäisestä päättäväisyydestä ja patrioottisesta paatoksesta ei ollut tietoakaan.

Moore käyttää elokuvassa muutamia mielenkiintoisia tyyli- ja tehokeinoja; hän pakottaa katsojasta kuuntelijan pimentämällä kuvan ja tarjoaa sykähdyttävän kuvakollaasin koskettavista ja rujoista ihmiskohtaloista Afganistanin ja Irakin sodassa. Traagiset pommituskuvat tai hysteerisesti itkevän naisen kasvot saavat taustakseen svengaavaa ja hyväntuulista musiikkia; mauton, mutta samalla rohkea ratkaisu.

Kritiikki on terävimmillään siihen asti, kunnes Moore päättää jalkautua Irakiin. Jostain käsittämättömästä syystä ensin näytetään kuvia sodan siviiliuhreista ja raunioissa itkua vääntävistä irakilaisista, mutta sitten Moore vaihtaa täysin näkökulmaa, ja alkaa tuntea enemmän myötätuntoa amerikkalaissotilaita kohtaan. Moore vie kameransa sotasairaalaan ja kuvaa jalattomia, mutta silti urheita miehiä. Illuusio kuitenkin murenee ja myötätunto katoaa, kun ääneen pääsevät värvätyt amerikkalaisteinit, jotka sekoittavat toimintaelokuvat ja reaalimaailman typerillä lausunnoillaan. Sotaan kyllästyneen korpraalin ja sodassa kuolleen nuorukaisen hysteerisen äidin vetistelyt ovat toki koskettavia, mutta kokonaisuudessaan niistä jäi tarpeeton ravistelun maku.

Kuva

Koska dokumenttielokuva on koostettu kymmenistä, ellei sadoista, eri kuvalähteistä, on luonnollista, ettei jälki ole tasalaatuista. Uutispätkien kuvanlaatu on ajoittain melko vaatimatonta. Käsivaralta kuvattu materiaali on nipin napin sietokyvyn yläpuolella. Toisaalta heittelehtivä kuva ja rakeisuus toimivat tässä elokuvassa myös hyvinä tehokeinoina korostaen sen dokumentääristä luonnetta. Haastattelut ja nimenomaan tätä elokuvaa varten kuvatut osuudet ovat kuvanlaadultaan mitä mainioimpia. Kuva on anamorfinen ja kuvasuhteeltaan 1,78:1.

Ääni

Elokuvan musiikkivalinnat poikkeavat täysin tyypillisistä dokumenttielokuvista. Eri musiikkigenrejä edustavien rallatusten sijoittelu innovatiivisesti erityyppisiin kohtauksiin saattaa tilannekohtaisesti herättää joko ärtymystä, hilpeyttä tai hämmennystä. Moorella oli nähtävästi tarkoitus käyttää tätä tehokeinonaan pyrkiessään välittämään erilaisia tunnetiloja tai hakiessaan taustatukea mustalle huumorilleen.

Valittavana on kaksi erilaista ääniraitaa: Dolby Digital 5.1 ja DTS. Kun kyse on dokumenttielokuvasta, suurimmat vaatimukset asetetaan keskikanavalle. Ilahduttavan hyvän miksauksen ovatkin saaneet aikaan. Esimerkiksi Mooren rauhallinen, sarkastinen kertojaääni kuuluu selkeästi ja vivahderikkaasti. Myös haastattelut toistuvat hyvin, mitä nyt Bushin texasilaisittain artikuloidusta paatoksesta on ajoittain vaikea saada selvää - sitä ei tosin voi laittaa ääniraidan piikkiin.

DD 5.1 - ja DTS-raitojen välillä ei ole havaittavia eroja. Jopa bassoille löytyy töitä, mikä on vähintäänkin erikoista, ottaen huomioon, että kyse on kuitenkin dokkarista. Irakin moukarointia kuvaavan kohtauksen aikana subbarin omistajien ikkunat helisevät ja pyhäinpäivän kynttilän liekki väpättää kuin viimeistä päivää.

Lisämateriaali

Tupla-DVD:n ensimmäiseltä kiekolta löytyy vain elokuvan traileri. Toinen levyistä on pyhitetty yksinomaan lisämateriaalille ja niitähän piisaa vallan mukavasti.

Featurette (11:21) - Moore patsastelee Cannesin elokuvafestivaalien juhlittuna sankarina. Mukana muun muassa tuomariston jäsenten, kuten Quentin Tarantinon, perusteluja valinnalleen sekä otteita Mooren pitämistä lehdistötilaisuuksista. 

Iraq Pre Invasion (8:20) - Irakilaisten mietteitä ennen Yhdysvaltojen ja sen liittolaisten hyökkäystä.

Prison release/ Abu Ghraib (6:58) - 100 vankia vapautettiin Ihmisoikeusjärjestö Amnestyn ansiosta Abu Ghraibin vankilasta.

Urban Hammid (18:20) - Ruotsalainen sotajournalisti amerikkalaisen kompanian matkassa Irakissa.

Rose Garden Press briefing (5:24) - Presidentti Bushin ja varapresidentti Cheneyn sekä 9-11 -komission kesken kanssa käydyn salaisen neuvottelun lehdistötilaisuus, jossa Bush yrittää väistellä hupaisasti toimittajien kysymyksiä.

Condoleezza Rice's testimony revised (8:05) - Kansallisen turvallisuusneuvonantaja, Condoleezza Rice, todistaa oikeudessa koskien syyskuun 11. päivän terrori-iskuja ja niiden ehkäisemisen mahdollisuutta.

Lila Lipscomb at the premiere (4:37) - Irakin sodassa poikansa menettäneen, elokuvassakin esiintyneen naisen puhe Fahrenheit 9/11 -elokuvan ensi-illassa.

Soundtrack to War trailer (2:35) - Nuoret sotilaat turiset, soittavat kitaraa ja räppäävät raskaamman puoleisen musiikin soidessa taustalla.

Extended interview ith Abdul Henderson (7:30) - Elokuvassakin vilahtaneen, sodan järjettömyyteen heränneen korpraalin haastattelu kokonaisuudessaan.

Arab-American Comedian (10:33) - Arabi-amerikkalainen stand up -koomikko hassuttelee.

Miami Patrol (2:57) - Vapaaehtoiset, jo ikääntyneet miehet vartioivat Miamin vesiä.

Yhteenveto

Fahrenheit 9/11 -elokuvaa koskevat ennakko-odotukseni olivat hitusen liian korkealla. Hypetys vie herkästi todellisuuden tajun. Teknisesti raina on kuitenkin miltei täydellinen; leikkaukset ja musiikkivalinnat ovat dokumenttielokuvien saralla uraa uurtavia. Elokuvan alkupuoli on erittäin rouhevaa ja pistävästi kritisoivaa, semihumoristista nannaa, mutta puolen välin jälkeen Moore alkaa esittämään vääriä kysymyksiä ja turhaan säälimään sotahulluja jenkkiteinejä pommien alle tahtomattaan joutuneiden siviilien sijaan.

George W. Bushin vastaisena propagandaelokuvana Fahrenheit 9/11 toimii kuin junan vessa, vaikka se ei lopulta Kerryä vienytkään Valkoiseen taloon. Moorea on turha syyttää siitä, jos amerikkalaiset eivät ymmärrä omaa parastaan.

Dokkari tuli ilahduttavasti DVD:lle kaksilevyisenä versiona, joten kakkoskiekolla on tarjolla jos jonkinlaista lisämateriaalia aiheesta kiinnostuneille. Osa ekstroista on hyvinkin mielenkiintoista ja informatiivista, toiset taas jonninjoutavaa täytettä. DVD:n kuvanlaatu on lähdemateriaalin tason kirjavuudesta johtuen vaihteleva, mutta ajaa kyllä anamorfisena asiansa. Ääniraidat ovat nautinnollisia; etenkin dialogi toistuu poikkeuksellisen selkeänä, mutta myös bassojytkettä on tarjolla, mikäli sitä joku dokkarin kohdalla kaipaa.

Kokonaisuutena ajatellen julkaisu on pakkohankinta kaikille hyvien dokumenttielokuvien ystäville, sekä niille, jotka mielellään liittyvät  siihen kuoroon, jossa lauletaan istuvalle presidentille ivallisia pilkkalauluja. Ja kyllähän tuo dokumentti tavallaan sivistääkin, kunhan muistaa katsoa Mooren viljelemän propagandan ja populismin taakse.