Elokuva
Tuottelias venäläisohjaaja Aleksandr Sokurov tunnetaan taiteellisesti tinkimättömistä elokuvistaan. 1970-luvun lopulla ohjaajanuransa aloittanut Andrei Tarkovskin oppipoika ja ystävä oli saanut vähänlaisesti suuria kansainvälisiä tunnustuksia, kunnes elokuva Faust palkittiin vuonna 2011 Venetsian elokuvajuhlien Kultaisella leijonalla. Teos sijoittuu 1800-luvun alkupuolelle jonnekin päin Keski-Eurooppaa ja kertoo alkemistitiedemies Heinrich Faustista (Johannes Zeiler), joka tekee väkivaltaisia ruumiinavauksia ja etsii tuloksetta ihmisen sielua. Kun Faust rakastuu nuoreen Margareteen (Isolda Dychauk), myy hän sielunsa rahanlainaaja Mauriciukselle (Anton Adasinski) epäröimättä. Ironista ja koko elokuvaprojektin kannalta kuvaavaa on se, että Sokurov joutui itse käymään Vladimir Putinin juttusilla saadakseen vallanhimoa ja sielun myymistä käsittelevän elokuvansa kahdeksaan miljoonaan euroon nousseen budjetin kasaan.

Faust, joka päättää ohjaajan vallan olemusta tutkivan tetralogian (Hitlerin tarinaan palannut Moolok (1999), Leninin valtaa tutkinut Taurus (2001) sekä keisari Hirohitoa tarkastellut The Sun (2005)), on kunnianhimoinen versio Johann Wolfgang von Goethen Faust-näytelmästä, jota Sokurov lähestyy yllättävänkin epäpoliittisesti. Ohjaajan ehtymättömän kiinnostuksen kohteita ovat erityisesti ihminen ja hänen ominaisluonteensa, pahuus, lihallisuus ja moraalinen rappio. Kuvasto on teemojen mukaista. Ihmiskuvaltaan ankaran Faustin perusteella Sokurovia ei voi kuitenkaan pitää sen paremmin ihmisvihaajana kuin filantrooppinakaan – ainoastaan uteliaana ja havainnoilleen rehellisenä tarkkailijana.

Teemoja on runsaasti ja niiden käsittely on tyylipuhtaan jäsentynyttä. Ohjaajan persoonallinen symbolismi ja teoksen filosofinen haastavuus tekevät Faustista kuitenkin elokuvan, jonka sisältö ei tyhjene, tai välttämättä edes avaudu, ensimmäisellä katsomiskerralla. Luonteeltaan kirjallista ja käsitteellistä dialogia on niin paljon, että katsoja toivoisi käsiinsä jonkin sortin librettoa jälkipohdintojen tueksi. Sokurovin viittaukset maailmankirjallisuuteen ovat jatkuvia, ja runollinen kuvaus ja lavastus ottavat vaikutteita muun muassa maalaustaiteesta. Puhdasverisen auteurin varmuudella Sokurov yhdistää mystiikkaa, metaforisuutta ja transsendentaalisuutta maallisiin ja henkilökohtaisiin aineksiin. Rujonkaunis teos on visuaalisesti kiinnostava ja yksityiskohdiltaan runsas. Bruno Delbonnel (Amélie, Harry Potter ja puoliverinen prinssi) on kenties hieman yllättävä valinta kuvaajaksi, mutta hänen kauniisti liikkuva kameransa pistää ehdottoman onnistuneesti katsojan aistit töihin.

Johannes Zeilerin Faust sekä Andrei Adasinskin yhtä aikaa veikeästi ja traagisesti näyttelemä rahanlainaaja Mauricius muodostavat kiinnostavan parivaljakon, jonka jaakobinpainia moraalikysymysten kanssa jaksaa seurata vaivatta. Mieleenpainuvassa loppukohtauksessa Sokurov tuntuu toteavan paholaisen olevan pikkutekijä korruptoituneeseen ja vajavaiseen homo sapiensiin verrattuna.

Yhteenveto
Aleksandr Sokurovin Faust täydentää ohjaajan valta-tetralogian aina ajankohtaisella tarinalla ihmisen moraalisesta rappiosta ja vallanhalusta.