Vaikuttajat:

Film Noir-sanan alkukohdat voidaan jäljittää aina Ranskaan asti. 1940-luvulla ranskalaiset kriitikot käyttivät termiä puhuessaan amerikkalaisista elokuvista, jotka käsittelivät arkaluontoisia asioita koskien toista Maailmansotaa. Noir-elokuvat vaikuttivat tuolloin synkiltä ja niiden tunnelma oli painostava. Keskeisimpinä hahmoina pidettiin yleensä nuoralla tanssivaa yksityisetsivää, joka heiluu lain molemmin puolin. Film Noirin kukoistusajan voidaan laskea alkaneen 30-luvulta, päättyen sittemmin 60-luvulla. Kolmen vuosikymmenen aikana ehdittiin tehdä lukuisia klassikoita, jotka tänäkin päivänä vielä ilahduttavat katsojia. Unohtaa ei tietenkään sovi ranskalaista rikoselokuva-genreä, johon palaan myöhemmin.

Film Noirin tärkeimpinä vaikutteina voidaan pitää sellaisia kirjailijoita kuten Dashiell Hammett ja Raymond Chandler. Heidän romaaninsa toimivat pohjana monille Noir-ajan hahmoille.

Dashiell Hammett (1894-1961) muistetaan ehkä parhaiten Maltan Haukasta (1931 ja 1941), mutta miehen tililtä löytyy monia muitakin klassisia tuotoksia. Hammettin kynästä oli myös lähtöisin vuoden 1931 rikoselokuva City Streets, W.S. Van Dyken ohjaama Thin Man (1934), joka sekoitti oivallisesti montaakin eri lajityyppiä. Perustuupa Coen-veljesten Miller’s Crossing’in vielä epävirallisesti Hammettin kirjoihin Red Harvest (julk. 1927) ja Glass Key (julk. 1930). Hammettin kirjoitustyyli oli tuohon aikaan hieman erikoinen ja kokeileva. Hahmojen ajatuksia ei paljastettu kunnolla ja paljon jäi lukijan oman mielikuvituksen varaan.

Raymond Chandlerin (1888-1959) tunnetuimpana elokuvasovituksena voidaan pitää Billy Wilderin Double Indemnitya (1944, suom. Nainen ilman omaatuntoa), joka perustui James M. Cainin kirjaan Double Indemnity in Three of a Kind, mutta sovituksesta vastasivat Wilder ja Chandler. Lisäksi Chandler toimi myös sovittajana Alfred Hitchcockin Strangers on the Trainissa (1951, suom. Muukalaisia junassa), jonka pohjana toimi Patricia Highsmithin samanniminen kirja, joka julkaistiin 1950. Näiden lisäksi Chandlerin omia kirjoja käytettiin Howard Hawksin Big Sleepissa (1946, suom. Syvä uni. julk. kirjana 1939) ja hieman epäonnistuneessa Philip Marlowe-elokuvassa Marlowe (1969, suom. Pikkusisko), jonka vaikuttajana toimi Chandlerin kirja The Little Sister. Chandlerin uraa voidaan pitää lähes yhtä tärkeänä Film Noirin kehityksen kannalta kuin Hammettin. Molemmat miehet käyttivät tarinoissaan klassisia rikoselementtejä ja kerrontaa, joka jättää paljon mielikuvituksen varaan.

Film Noirin pääpiirteet:

Tunnosomaista koko noir-tyypille on tunnelmainen valaistus ja viekkaat kamerakulmat, joiden apuna toimii jatkuva sikarin vahva tuoksu ja paksu savuverho, joka tekee tilanteista entistäkin häilyväisemmät. Varjojen käyttö elokuvissa ja tarkkaan valitut pienet valonhäivähdykset ovat noir-elokuvien ydin. Mikään ei ole niin kiehtovaa kuin pimeällä kujalla puhuva henkilö, jonka namaa peittää synkkä varjo, ainoan valon tullessa viereisestä katulampusta. Tästä päästäänkin sopivasti toiseen tärkeään elementtiin. Pimeät kujat ja urbaanit yökohtaukset ovat genren kannalta tärkeitä, sillä yleensä näillä kujilla anti-sankarille selviää, mistä asiassa on todella kyse. Luonnollisesti muita tärkeitä tapahtumapaikkoja ovat ahtaat huoneet, joissa päähenkilö laitetaan ahtaalle vastapuolen toimesta. Unohtaa ei myöskään sovi tunnusomaista kerrontaa, jossa elokuvan päähenkilö yleensä pohjustaa seuraavaa kohtausta puhuen kohtalokkaasti tekemisistään ja tulevista tapahtumista. Yleensä kertoja pohdiskelee omia tekojaan ja mitä olisi pitänyt tehdä toisin. Tai vastaavasti hän tulkitsee syvimpiä tunteitaan katsojalle, jotka eivät muuten näkyisi hahmon olemuksesta. Kaikkia näitä edellämainittuja kerronnan aspekteja yleensä siivittää kertojan kyynisyys.

Elokuvat ovat yleensä täynnä epätoivoa ja tutkailua ihmisen pimeää puolta kohtaan, joka on täynnä kyynisyyttä ja menetettyjä tilaisuuksia. Ilmäpiiri on lähes poikkeuksetta painostava ja omalla tavallaan uhkaava, jonka täyttää odotuksen tunne, kun hahmot kohtaavat savuisessa huoneessa, joka on täynnä alamaailman hämäräperäisiä kulkijoita. Päähenkilöä yleensä ohjaa hänen epätoivonsa ja menneisyytensä, jonka he yrittävät parhaansa mukaan unohtaa, mutta läpi elokuvan heitä muistutetaan tekimistään virheistä.

Mikä on sitten tunnusomaista noir-elokuville? Keskeisimmät hahmot ovat yleensä jo edelläkuvatun kaltaisia hämärän rajamailla käveleviä ihmisiä, joiden elämä pyörii rikosten ja rakkauden välillä. Hahmot ovat lähes yksioikoisesti syrjäänvetäytyviä, jotka ovat niin sanotusti haistatteneet yhteiskunnalle ja päättäneet tulla toimeen omillaan. Kovinkin suuri pessimismi hallitsee hahmojen sielunelämää, ja heitä voi yleensä kuvailla anti-sankareiksi. Väkivalta ja korruptuneisuus eivät ole vieraita ilmiöitä näille varjoissa käveleville hahmoille, ne toimivat pikemminkin hahmojen läheisinä ystävinä ja avustajina. Alkoholi näyttelee myöskin tärkeää osaa koko lajityypissä. Tietenkin se on kultaisten 30-, 40- ja 50-lukujen peruja, jolloin ei moralisoitu alkoholin juonta niin kovalla kädellä kuin nyt. Eivät elokuvien hahmot juoppoja ole, vaan pikemminkin siemailevat hienostuneesti pari rauhoittavaa silloin tällöin. Lähes jokaisessa elokuvassa, jos ei päähenkilö, niin ainakin jokin keskeinen henkilö elää elämäänsä viskin tai muiden alkoholien kanssa. Tästä hyvänä esimerkkinä toimivat poliisit, jotka useimmiten esitetään ottamassa rauhoittavia työaikana ja kesken tutkimusten. Ei tietenkään ole luonnolista puhua, että he olisivat suoranaisia alkoholisteja, pikemmin turvallinen taskumatti toimii heille eräänlaisena turvaverkkona ja rauhoittajana, johon on hyvä turvautua tiukan paikan tullen.

Toinen klassinen piirre mieshahmojen rinnalla on rikoselokuvien naiset. Heidät voidaan jakaa kahteen karkeaan ryhmään. On olemassa naisia, jotka toimivat pyytettömästi ja toivovat sankarin parasta, auttaen tätä aina kuin vain voivat. Toinen naisen lajityyppi onkin paljon kohtalokkaampi ja kiehtovampi. Femme Fatale, tuo mysteerinen nainen, jonka siluetti näkyy aina klassisesti yksityisetsivän oven takana. Nämä naiset esitetään yleensä kohtalokkaina selkäänpuukottajina, jotka saavat haluamansa kauniin ulkonäkönsä avulla. Heidän toimintansa perustuu manipuloimiseen ja oman edun tavoitteluun, jonka he varjoavat epätoivoisen ulkokuorensa alle.

Film Noirin kehittyminen Yhdysvalloissa:

Klassisen genren sysäsi käyntiin Yhdysvalloissa Maltan Haukka (1941), joka perustuu alussa mainitun Dashiell Hammettin kirjaan. Maltan Haukka ei kuitenkaan ensimmäisellä yrittämällä saanut tarpeeksi innostusta, sillä vuoden 1931 filmatisointi, jossa Spaden roolissa nähtiin Ricardo Cortez ja ohjaajan tuolilla istui Roy Del Ruth, epäonnistui monessakin suhteessa, kenties yleisö ei vielä tuolloin ollut valmis tällaiseen elokuvatyyppiin. Kymmenen vuotta myöhemmin Sam Spaden rooliin tarttui silloin laskusuhdanteessa oleva Humphrey Bogart, vaikka ensin roolia oli tarjottu George Raftille, mutta hän kieltäytyi, koska ei pitänyt elokuvaa tärkeänä. Ja tuolloin vielä untuvikko John Huston teki ohjaajadebyyttinsä Maltan Haukan parissa – yhdessä Bogien kanssa he loivat kuolemattoman klassikon, joka oli aloittava koko uuden genren Yhdysvalloissa.

Maltan Haukan jälkeen nähtiin lukuisia noir-elokuvia. Hammettin kirjoja alettin käyttää ahkerasti yhdessä Chandlerin käsikirjoitusten ja romaanien kanssa. Tämän jälkeen sellaiset ohjaajanerot kuten Alfred Hitchcock (1899-1980) ja Billy Wilder (1906-2002) ottivat projekteikseen moniakin Film Noir-elokuvia. Hitchcockin ohjaukset Notorious, Shadow of a Doubt ja Strangers on a Train ovat ehkä miehen muistetuimpia puhtaita noir-tuotoksia. Wilder puolestaan ohjasi kaksi erittäin tunnettua elokuvaklassikkoa Sunset Boulevard ja Double Indemnity, jotka ovat ehkä lajityyppinsä kirkkaimpia tähtiä. Orson Welles tunnetaan ehkä parhaiten Citizen Kane-elokuvasta, mutta myös hänkin ehti tehdä uransa aikana noir-elokuvia. Näistä tunnetuin on ehkä Touch of Evil (1958), mutta myös hieman vähemmälle huomiolle jääneet The Stranger (1946) ja The Lady from Shanghai (1947) huomion arvoisia elokuvia. Vaikkain nyt käsiteltiin noir-elokuvien kehitystä Yhdysvalloissa, ei myöskään sovi unohtaa Carol Reedin (1906-1976) vaikutusta noirin parissa, joka kylläkin jäi kahteen huomionarvoiseen elokuvaan. The Third Man (1949) ja Odd Man Out (1947). Molemmat elokuvat sisäistivät hyvin noirin syvimmät olemukset ja jäävät myös elämään elokuvahistoriaan klassikkoina. Itävaltalaisyntyinen ohjaaja Fritz Lang (1890-1976) tullaan muistamaan parhaiten klassikoista M – Kaupunki etsii murhaajaa (1931), joka toimi esi-noirina elokuvana saksalaisessa elokuvataiteessa ja futuristisesta Metropolis-elokuvasta (1927). Mutta myös Lang ehti toimia noir-elokuvien parissa. Hän ohjasi Yhdysvaltoihin muutettuaan Scarlett Street (1945, suom. Punainen katu) ja The Woman in the Window (1945, suom. Nainen ikkunassa) elokuvat, joiden vaikutus genressa näkyy vieläkin.

Rikoselokuvien kirkkaimmat anti-sankarit:

Noir-ajan rikoshahmoista voidaan erottaa ehkä tärkeimpinä kolme henkilöä, jotka nähtiin useammassakin elokuvassa ja joiden vaikutus päähenkilön luomisessa on toiminut esikuvana monissa elokuvissa.

William Powellin (1892-1984) tulkitsema Nick Charles nähtiin useassakin rikoselokuvassa. Charlesin hahmo perustui Dashiell Hammettin luomaan hahmoon ja hänet nähtiin kuudessa elokuvassa 30- ja 40-luvuilla. Nick Charlesista tuli tunnettu hahmo Hammettin thin man-kirjojen myötä, että hänestä tehtiin ja hän inspiroi monia tv-sarjoja, elokuvia sekä radionäytelmiä.

Hammettin luoma toinen hahmo on vielä Nick Charlesiakin tunnetumpi sankari. Kyseessä on legendaarinen yksityisetsivä Sam Spade. Spade toimii yhdessä yksityisetsivätoverinsa Archerin kanssa San Franciscon kaupungissa. Spaden hahmoa yritti alunperin tulkita jo edellä puhuttu Cortez, mutta onnistuneen tulkinnan toimitti vasta Bogart. Spaden hahmo vakiinnutti asemansa niin rikoskirjallisuudessa kuin elokuvissakin. Spaden hahmo ei ollut niinkään keskittynyt vain yhteen näyttelijään vaan häntä esitti monikin henkilö, mutta tunnetuimmaksi hänet teki Humphrey Bogart. Sam Spaden hahmo elää enemmänkin kirjallisuudessa kuin elokuvissa.

Ehkäpä tunnetuin etsivähahmo on Chandlerin luoma Philip Marlowe. Marlowea esitti myös Spaden tapaan lukuisat eri henkilöt. Näistä kuuluisin on ehkä jälleen Bogartin tulkinta hahmosta, mutta myös Robert Mitchum muistetaan tästä hahmosta hyvin. Marlowe seikkaili lukuisissa elokuvissa, ja näistä parhaimpana Big Sleep.

Rikoselokuvien kehitys Ranskassa:

Jean Renoirin (1894-1979) ohjaamaa La nuit du carrefour (1932, engl. The Night at the Crossroad), joka perustuu belgialaisen Georges Simenonin kirjaan, käynnisti hyvin rikoselokuvien buumin Ranskassa. Lisäksi Renoirin ohjaamat La Bete humaine ja La Chienne vaikuttivat amerikkalaiseen noir-kulttuuriin, sillä Fritz Lang teki elokuvista uudelleensovitukset. La Bete humaine muovautui Human Desire (1954, suom. Ihmispeto) ja La Chienne puolestaan jo edellämainituksi Scarlett Street-elokuvaksi. Jean Gabin nousi Ranskassa samanlaiseksi rikoselokuvien ruummiillistumaksi kuin Bogart tulisi nousemaan Atlantin toisella puolella vuosikymmen myöhemmin. Gabin näytteli Pepe le Mokoa samannimisessä elokuvassa vuonna 1937 ja ohjauksesta vastasi Julien Duvivierin. Pepe le Mokon lisäksi Gabinin esittämä Francois Le Jour se lève-elokuvassa (1939, suom. Varjojen yö) onnistui hyvin vakuuttamaan rikoselokuvien ystävät.

Toisen maailmansodan aikaan ranskalaiset rikoselokuvien kulttuuri kukoisti jonkin verran. Belgialaisten Stanislas Steemanin ja Georges Simenonin kirjat tarjosivat ohjaajille loistavia tilausuuksia tehdä rikoselokuvia. Henri-Georges Clouzot (1907-1977) teki Steemanin kanssa elokuvan L'assassin habite au 21 (1942, The Murderer Lives at Number 219 ja heti tämän jälkeen Clouzot otti projektikseen Louis Chavancen (1907-1979) käsikirjoittaman Le Corbeaun (1943, The Raven). Le Corbeau itseasiassa perustuu osittain tositapahtumiin, jotka voidaan johtaa Tulle’ssa vuonna 1928. Elokuvan myötä Clouzot sai samalla muiden maamiestensä vihat päälleen, sillä häntä syytettiin propagandsta ja saksalaismyötäisyydestä, sillä elokuvan rahoitti saksalainen Continental.

40-luvulla ranskalainen rikosgenre sai uuden säväyksen tuoreutta, kun heille esiteltiin uusi klassinen hahmo. Kyseessä oli jo Yhdysvaltain puolella tutuksi tullut yksityisetsivä-hahmo. Tätä lajityyppiä tultaisiin kutsumaan Serie Noire’ksi, joka oli lajityypiltään hieman normaalia noiria kevyempi. Tämän lajityypin vastineeksi kehittyi myöhemmin kylmään ja laskemallisiin tarinoihin perustuivat Clouzotin Les Diabolique (1954, suom. Pirulliset) ja Andre Cayatten (1909-1989) Nous sommes tous les assassins (1952, suom. Hiipivät askeleet).

60-luvulla ja 50-luvun lopulla alkoi puhaltamaan uudet tuulet, kun ranskalaiset rikoselokuvat ottivat vaikutteita amerikkalaisilta lajitovereiltaan. Jean-Luc Godardin (1930-) À bout de souffle (1960, suom. Viimeiseen hengenvetoon) oli yksi ensimmäisistä uuden tyypin elokuvista ja hänen esimerkkiään seurasivat monet. Toinen mainittava Godardin rikoselokuvatuotos on Alphaville, une étrange aventure de Lemmy Caution (1965, suom. Lemmy Caution - piru mieheksi), joka oli hieman omalaatuinen sekoitus noir-aineksia ja futurismia. Francois Truffautin (1932-1984) vaikutusta ei myöskään käy kiistäminen. Tirez sur le pianiste (1960, suom. Ampukaa pianistia) ja La mariée était en noir (1967, suom. Morsian pukeutui mustaan) olivat nekin omalla vaatimattomalla tavallaan vaikuttajia genressään. Jean-Pierre Melville (1917-1973) teki myös vaikutuksen rikoselokuviin. Hän otti paljon vaikutteita Atlantin toiselta puolelta, ja fiksaationsa gangsteri- ja rikosgenreen näkyy sellaisissa elokuvissa kuin Le Doulos (1961, suom. Ilmiantaja) ja etenkin todellinen rikosklassikko Le cercle rouge (1970, suom. Punainen ympyrä). Le cercle rougen tarina oli erittäin vaikuttava ja todentuntuinen kuvaus, mutta samalla oli sekoitettu hieman rikollisen tien glorifiointia ja karua katukuvaa kaunisteltiin. Le cercle rougea voidaan pitää tavallaan rikosaikakauden lopettajana Ranskassa, vaikkakin tämänkin jälkeen tehtiin lukuisia hyviä rikoselokuvia.

Loppusanat:

Film Noir-alue on nyt siis katettu vain päälisin puolin ja pinnan alle jäi paljon käsittelemättömiä aihealueita, joihin ehkä palaan myöhemmin. Tämän rikoselokuvien elitistinen genre on jo parhaimmat päivänsä nähnyt ja elpymistä sen suhteen ei ole juurikaan havaittavissa. Coen-veljekset ovat pitäneet neo-film-noir-vaikutteita pystyssä parhaansa mukaan ja ovatkin siinä onnistuneet kohtalaisen hyvin. Lisäksi David Lynchin panosta Mulholland Driven kanssa ei käy kiistäminen. Parhaiten ehkä noir-tribuuttia tkee 90-luvulla tuotettu moderni rikosklassikko L.A. Confidential, jonka elementit ja vaikutukset Noir-genrestä ovat selvästi nähtävillä Jokainen lajityyppi elää kulta-aikaansa joskus, ja Film Noirin kannalta se on nyt ohi, mutta tämä ei silti estä nauttimasta loistavista rikoselokuvista.

Ja lopuksi vielä kymmenen Film Noir-elokuvaa, jotka jokaisen lajityypistä kiinnostuneen olisi syytä nähdä:

1. Sunset Boulevard


2. Maltese Falcon


3. Touch of Evil


4. Pepe le Moko


5. Out of the Past


6. Night of the Hunter


7. Scarlett Street


8. Alphaville


9. Le cercle rouge


10. Double Indemnity