Elokuva
Varoitan jo etukäteen tulevan arvostelun mahdollisesta paatoksellisuudesta. Fakta vain on, että The Fountain on alkuvuoden 2007 vahvin elokuva, ja tulee varmasti olemaan vuoden lopussa parhaiden teosten joukossa. Tosin mitään vähempää ei voi odottaakaan Darren Aronofskylta, mieheltä, jonka edellinen teos oli Unelmien Sielunmessu, kenties kautta aikain raskain huumekuvaus.

The Fountainin tarina levittyy tuhannen vuoden ajalle. Rakennetta on vaikeaa selittää, sillä juoni kulkee epälineaarisesti - joskin tarkkaan suunnitellusti - eteenpäin. Jokaisen segmentin miespääosassa on Hugh Jackman, kun naispääosan viran hoitaa Rachel Weisz. 1500-luvulle sijoittuva osio kertoo konkistadorista, Thomasista, joka lähtee Väli-Amerikkaan etsimään elämän puuta, joka voisi pelastaa Espanjan valtakunnan inkvisiittorien valtaukselta. 2000-luvulla tiedemies Tom Creo etsii kuumeisesti syövänparantavaa lääkettä, joka pelastaisi hänen vaimonsa kuolemalta. 2500-luvulla eteemme astuu yhä edelleen Tom, joka liikkuu avaruudessa ison kuplan sisällä yhdessä elämän puun kanssa.

Kuten epäselvästä juoniselostuksesta selviää, ei The Fountainia juurikaan voi selittää tarinallisesti pilaamatta sitä täysin. Se muistuttaa hieman David Lynchin tuotantoa, sillä helpointa on selittää elokuvasta syntyviä tunteita juonen sijaan. Suurta osaa elokuvassa esittää kuvaus, joka luo jokaisesta kuvasta lähestulkoon taideteoksen. Tästä saamme kiittää Matthew Libatiquea, joka kuuluukin Aronofskyn vakiotiimiin. Aiheet, jotka liittyvät rakkauteen ja ikuiseen elämään eivät ikinä ole helppoja, eikä The Fountain missään nimessä ole helppo elokuva. Se on kuitenkin erinomainen muistutus siitä, kuinka elokuva on nimenomaan yksi taiteenlaji.

Jackmanin ja Weiszin roolityöt ovat aivan nappisuorituksia. Voi jopa sanoa, että kävi onni, kun kaksi niinkin taidokasta näyttelijää kuin Brad Pitt ja Cate Blanchett jättivät elokuvan väliin taiteellisten erimielisyyksien vuoksi. Weisz on ennenkin tehnyt upeita rooleja, mutta allekirjoittaneelle Jackman todella teki ensimmäisen suuren vaikutuksen. Käsikirjoitus on erittäin tiivis ja tiukka paketti. Suurin pelkoni ennen elokuvaan menoa oli sen vaatimaton pituus (96 minuuttia). Ilokseni sain kuitenkin huomata, ettei elokuva tarvinnut lisäpituutta. Itse asiassa The Fountain on lyhyen kestonsa vuoksi positiivinen yllätys nykyisten ylipitkien elokuvien maailmassa.

The Fountain on ehdottomasti Darren Aronofskyn hienoin ja kunnianhimoisin elokuva. Sen katsominen vaatii tosin katsojalta avointa mieltä ja keskittymistä tarinan eri juonteisiin. Jos tunnet, että nämä asiat onnistuvat sinulta, tulee The Fountain olemaan upea kokemus, joka laittaa aivot töihin pitkäksi aikaa sen katselun jälkeenkin.

Vielä muutama sananen elokuvan esityksestä Suomessa: ainoa printti, jota maastamme löytyy, on Kino Engelissä Helsingissä. Elokuva on siis harvojen herkkua, ja kaiken lisäksi siitä ei löydy tekstityksiä, joten englannin taito on suositeltavaa.

Yhteenveto
The Fountain on Unelmien Sielumessun ohjanneen Darren Aronofskyn uusin tuotos, joka nousee jopa edeltäjänsä ylitse. Haastava ja kiehtova mestariteos kiipeää saman tien vuoden parhaimpien elokuvien joukkoon.