Elokuva
Charlie Brewsterilla (Anton Yelchin) menee ihan ok. Koulu sujuu ja kainaloon on takertunut opinahjon vetävin friidu Amy (Imogen Poots). Kotipaikkana on paljon puuhaa tarjoava lähiö Las Vegasin pelikaupungin kupeessa, mutta ystävänä helpolla höpsötettävä lapsuudenkaveri Ed (Christopher Mintz-Plasse), jonka juvenaalit höpötykset ja hölmöilyt rassaavat Charleyn hermoja ja mainetta. Vaikka yksinhuoltajaäiti Jane (Toni Collette) aina välillä kiristää nuoren miehen hermoja aikuistumisvaatimuksillaan, Charley Brewsterilla menee hyvin, aina siihen saakka, kun naapuriin muuttaa ultraviileä Jerry (Colin Farrell), jonka öiset aktiviteetit herättävät Charleyn huomion, eikä vainoharhaisuutta hillitse myöskään enenevissä määrin poissaolollaan loistavat luokkakaverit tai televison jatkuvasti raportoimat uutiset oudoista katoamisista. Charley vakuuttuu siitä, että Jerryn täytyy olla vampyyri, mutta moisen lausuminen ääneen ei herätä kotona, koulussa tai muuallakaan muuta kuin pilkallista naurua. Epätoivoinen Charley ryhtyy maanittelemaan apurikseen trikkeihin erikoistunutta goottimausteista tv-showtaan vetävää maagikkoa Peter Vincentia (David Tennant), jota ei ollenkaan houkuttele ajatus vaihtaa kattohuoneistoja hirviömetsästykseen. Vaan kun tapahtumat tulevat tarpeeksi lähelle, on lava-akteihin erikoistuneen komeljanttarinkin tartuttava oikeasti vihkivedellä vahvistettuun krusifiksiin.

Tv-maailmassa (Taran monta elämää (United States of Tara)) kouliintuneella ohjaajalla Craig Gillespiellä on CV:ssään kaksi elokuvaa, supersympaattinen erilaisuuden kuvaus Lars ja se ainoa oikea (Lars and the real girl, 2007) ja kohkakomedia Mr. Woodcock (2007). Uudelleenlämmittelyssä Tom Hollandin 1985 tekemästä erittäin onnistuneesta kauhukomediasta Kauhun yö (Fright Night) Gillespie ei ole aivan kotonaan, sillä paikoin orjallisestikin originaalia seuraava ja toisaalta taas liikaakin päivitettyjä vapauksia ottava käsikirjoitus kierrättää tuttuja tehokeinoja ja säikytyksiä.

Gillespien tapaan myös kuvaruudun tuolla puolen (muun muassa Buffy vampyyrintappaja, Greyn anatomia, Mad Men) kynsiään hionut käsikirjoittaja Marti Noxon, jolla on plakkarissaan ainoastaan yksi kokopitkä, hölmö teiniscifi I Am Number Four (2011), yrittää epätoivoisesti muokata Twilightien ja Vampyyripäiväkirjojen kaltaisten teinihömppien verenimijäkuvauksia, mutta sortuu liaan usein juuri samaan kosiskeluun ja kikkailuun. Tarinalle olisi tehnyt terää loistavan True Blood -sarjan nihilistinen realismi ja rohkeus päästää irti pakonomaisesta markkinahenkisyydestä.

3D:nä ne pakolliset plasmaroiskeet ja irtopäät tarjoileva Fright Night vuosimallia 2011 ei silti jää aivan hampaattomaksi horroroinniksi, sillä mukaan on mahtunut myös mukavasti kylmiä väreitä tuottavia likipiti-tilanteita ja ilkeää huumoria. Vasta puolivälissä kunnolla vauhtiin pääsevä ja puhdin kasvaessa aina vain verisemmäksi menevä horrorhupailu tarjoilee genren ystäville finaalissan kuitenkin riittävästi pureskeltavaa aneemiseen alkuunsa verrattuna. Alkuperäinen Fright Night sai turhan ja turpean jatko-osan nimellä Fright Night Part 2 vuonna 1988, mutta laihan tuloksen lippukassoilla tehnyt päivitys tuskin tulee sellaistakaan saamaan.

Sekä pienissä, että isoissa leffoissa (muun muassa Alpha Dog (2006), Charlie Bartlett (2007), Star Trek ja Terminator - Pelastus (2009)) taitojaan väläytellyt Anton Yelchin on passeli tulkki Charleyksi kun taas Hollywoodin virallinen outopoika Christopher Mintz-Plasse jätetään pahalle vajaakäytölle, eikä kyvykäs ja venyvä viihdyttäjä saa edes kunnollista mahdollisuutta kasvaa aidon Evil Edin mittoihin. Kuriositeettina mainittakoon, että Hollandin originaalissa Edin roolin ikimuistoisen maanisesti tulkinnut Stephen Geoffeys, jota pidettiin yhtenä sukupolvensa lupaavimpana näyttelijänä, vaihtoi pian Hollywoodin glamourin vallan toisenlaisiin filmimarkkinohin ja siirtyi rankkaan homopornoon pseudonyymillä Sam Ritter.

Colin Farrell on vallan kotonaan umpikieron huumorintajun omaavana Jerryna, jolle Charleyn kiusaamisesta hulluuden partaalle tulee epäelämän tärkein ja verevin tehtävä. Brittisarjasta Dr. Who tutun David Tennantin Peter Vincent on rennon räävi sekoitus Chris Angelin mahtipontista näyttävyyttä ja itseään täynnä olevaa viihdyttäjää, jonka on kuitenkin pakko tehdä tilit selviksi omankin menneisyytensä kanssa. Elokuvan tärkeät naisroolit, Gillespien tuottamassa ja osittain ohjaamassa Taran monta elämää -sarjassa parhaillaan tadoillaan hurmaavan Toni Colletten äiti Janet ja Imogen Pootsin Amy, eivät saa alkuunkaan tarpeeksi osissaan. Alkuperäisen Fright Nightin Jerry, Chris Sarandon, piipahtaa pienessä cameoroolissa.

Game of Thrones -sarjan musiikilla tällä hetkellä vahvasti framilla olevan Ramin Djawadin tehokas ja tyylitelty score on verisen, mutta vetelän uusiohorrorin pirteimpiä elementtejä. Intron terhakka Welcome to Fright Night on täynnä yön uhkaa unohtamatta sitä pientä virnettä. We Could Rock This Evil Thing Together muristaa selloja Apocalyptican tapaan ja Gotta Light jatkaa samoilla matalilla taajuuksilla. Finaalin Fright Night kierrättää ensimmäisen teeman tuntoja ja on samalla kunnianosoitus alkuperäiseen leffaan musan tehneelle syntikkavelholle  Brad Fiedelille, joka oli vuotta aiemmin lyönyt itsensä läpi tekemällä ikimuistoisen scoren James Cameronin The Terminatoriin.

Tekniikka
Kuva on kirkas ja terävä värien toistuessa luonnollisina ja varsinkin veren kiillellessä taianomaisesti. Äänimaailma on nykyajan trendien mukaan huolella rakennettu ja eri elementit jyrisevät hyvässä symbioosissa keskenään.

Lisämateriaali
Squid Man: Extended & Uncut on elokuva elokuvan sisällä, päähenkilöiden Charlien ja Edin idioottimainen toimintalyhäri, joka ei naurata edes leikkaamattomana versiona. Bloopersit esittelevät sarjan normeja pokan pettämisiä ja David Tennatin hilpeän monologin ihottuman synnystä. Kid Cudin esittämä No One Believes Me (Unsencored version) on tylsän biisin auotuilla aortoilla tehostettu elokuvan kuliseissa kuvattu verinen musiikkivideo.

Yhteenveto
Vanhassa vara parempi, sanotaan, ja Fright Nightin vuosimallia 2011 kanssa fraasi pitää täydellisesti paikkansa.