Lampedusa, Italialle kuuluva 20 neliökilometrin kokoinen saari Välimerellä. Kivikkoinen, 5000 asukkaan saari elää ympäröivästä merestä, mutta on ollut otsikoissa aivan muista syistä. Se on jo pitkään ollut portti Pohjois-Afrikan pakolaisille paeta sotaa ja sortoa, ja viimeisen 20 vuoden aikana meren yli onkin yrittänyt yli 400000 pakolaista, joista yli 15000 on kuollut matkalle.

Berliinin elokuvajuhlien pääpalkinnon, Kultaisen karhun vuonna 2016 ensimmäisenä dokumenttielokuvana voittanut Fuocoammare - Tuli merellä, on ylistetyn ohjaaja Gianfranco Rosin dokumentti, joka hämärtää faktan ja fiktion rajoja. Siitä puuttuu kaikki dokkareille tyypilliset osaset, puhuvat päät, väliplanssit ja tulikiven katkuiset palopuheet asianosaisilta, vaikka ihmiset ovat aitoja eikä kohtaukset ole näyteltyjä. Rosin vahvasti kaksijakoinen elokuva rinnastaa saaren asukkaat ja heidän rauhallisen ja vuosisatoja vanhan arjen ulapalla käytävään taisteluun elämästä, viranomaisten ja pelastushenkilöstön yrittäessä epätoivoisesti tuoda maihin nestehukasta, nääntymyksestä ja erilaisista vammoista kärsiviä pakolaisia elävänä maihin. Paikallisten ja tulijoiden maailmat eivät kuitenkaan kohtaa, sillä tuhannet ja taas tuhannet, nimettömät maahanpyrkijät kuljetetaan suoraan pakolaiskekukseen, josta heidät viedään nopeasti eteenpäin.

Tulenarka ja traaginen tilanne on kuitenkin saarella koko ajan läsnä median ja pelastustoimiin osallistuvien paikallisten kautta läsnä, mutta se ei muuta esimerkiksi isoäiti Maria Costan syventymistä kotitalon yksityiskohtaiseen siivoamiseen ja ruuanlaittoon tai 12-vuotiaan Samuele Pucillon ritsaleikkeihin ja opiskeluun koulussa. Rosi rinnastaa nämä kaksi toisistaan täysin poikeavaa maailmaan taidokkaasti, mutta elokuvan julkituonnista voikin sitten olla montaa mieltä. Pitkät, minuutteja kestävät staattiset otokset ovat paikoin puuduttavan pysähtyneitä pikkupojan imiessä spagettia ja keskustellessa isänsä kanssa pahoinvoinnista merellä tai radiojuontajan soitellessa paikallisella asemalla sukulaistensa toivomia vanhoja italoslaagereita. Kiirettömyys on tehokeino, mutta pahimmillaan se kääntyy itseään vastaan, vaikka tarkoitus lieneekin ollut antaa katsojalle aikaa pohtia globaalia pakolaiskymystä ja sen perimmäisiä syitä.

Muutamassa kohtauksessa Rosin kamera käy pakolaisten käyttämän merikelvottoman veneen kolmannessa luokassa, kannen alla, jossa kuumuus ja nestehukka on tehnyt tuhojaan, ja puheenvuoron saavat tilannetta kyynisesti tarkasteleva lääkäri tai karmaisevaa matkaansa kohti Eurooppaa kuvaileva pakolainen, vaikka kokonaisuus pysyykin pääasiallisesti Samuelen seurassa kotona ja metsässä.

Fuocoammare - Tuli merellä kysyy katsojalta, mitä yhteistä on merestä pelastetulla, mutta pian kuolevalla miehellä ja kalastajaperheellä, ja antaa vastukseksi sen olennaisimman: He kaikki ovat ihmisiä, joilla on, tai ainakin pitäisi olla sama arvo. Vastauksia äärimmäisen pahaan tilanteeseen elokuva ei tarjoile, se ei anna tilaa poliitikoille kertoa suuria suunnitelmiaan eikä se tuo syyllisiä kameran eteen. Se toteaa lakonisesti jossain idealismin ja kyynisyyden harmaalla alueella, että vaikka maailma ymmärtää tilanteensa, mitään ei kuitenkaan pystytä eri syistä tekemään

Ajatuksia varmasti herättävä, mutta esillepanollaan vieraannuttava dokumentti, jolle taiteellisuus ja elokuvatekijän visiot ovat kaksiteräinen miekka.