Elokuva
Andrew Niccolin esikoisohjaus Gattaca (1997) antaa lohduttoman kuvan tulevaisuudesta. Rasismia, sukupuoli- tai ikäsyrjintää ei tunneta, mutta tilalla on vieläkin armottomampi tapa jakaa ihmiset hyväksyttyjen ja hyljeksittyjen joukkoon; geenit. Jo ennen syntymää sopivan tuohitukun voimin lapsesta geenimanipuloidaan täydellinen yksilö. Ei tauteja, ei vikoja, ja vielä isompaa summaa vasten vanhemmat voivat tarvittaessa ostaa lapselleen esimerkiksi musiikillista lahjakkuutta tai urheilullista kestävyyttä. Gattacan maailmassa luonnollisuus on pahe ja täydellisyys ihanne, jota ei tarvitse enää edes tavoitella.

Freemanin perheeseen syntyvä Vincent (Ethan Hawke) on luonnon tuote. Vauvana havaittu aikuisiän sydänvika on tehnyt hänestä kuitenkin epäkelvon yksilön, joka on oikeutettu ainoastaan jämäduunien tekoon. Miehen unelma on tästä huolimatta tähtien luona. Mahdollisuus unelmansa toteuttamiseen tarjoutuu laittomin keinoin, mikä saa Vincentin ryhtymään vaarallisen identiteettivarkauden turvin tavoittamaan yötaivaalla tuikkivia tähtiä. Kävelykykynsä menettäneen ja rappioelämää viettävän Jerome Morrow’n (Jude Law) geenit ovat täydelliset tehtävään, mutta kiinnijäämisen riski on äärimmäisen suuri. Varsinkin kun avaruuslaitoksen elintärkeän henkilön murha saa paikan kuhisemaan poliiseja.

Gattacan dystopia on kiehtova, ja reilu kymmenen vuotta ilmestymisensä jälkeen entistä ajankohtaisempi. Geeniteknologian kehitys ei ole vielä aivan elokuvan kuvaamalla tasolla, mutta tulevaisuudennäkymät ovat pelottavan lähellä todellisuutta. Geenimuunneltu ravinto on nykyään arkipäivää, eivätkä kloonatut eläimetkään ole sen kauempana todellisuudesta. Toistaiseksi suurimpia harppauksia jarruttavat geenitekniikkaa koskevat eettiset kysymykset ihmisen astumisesta jumalan varpaille. Ennen kuin näissä bioetiikan kysymyksissä päästään maailmanlaajuiseen yhteisymmärrykseen, on Gattacan kaltainen ihmisten geenimanipulointi vielä fiktiivisen kirjallisuuden tuotteita.

Hieman realistisempaa on elokuvan rivien välistä luettava sanoma täydellisyyden tavoittelusta. Vaikka emme vielä pysty geeniteknologian turvin eliminoimaan luontaisia virheitämme, on perfektionismi nähtävissä nykyisessä kauneuskulttuurissa. Jos sisäiset ”vikamme” ovat toistaiseksi kättemme ulottumattomissa, on ulkokuoren ”täydellistäminen” kirurgisten toimenpiteiden turvin uusin viehätys maailmalla. Elottomista kasvoista ja poistetuista kylkiluista on vain pieni askel sisäisen minuutemme muunnoksiin ja ”paremman” itsensä löytämiseen.

Puhuttelevuutensa lisäksi Gattaca sisältää myös otteissaan pitävän trillerin ainekset. Avaruuslaitoksen arkipäiväiset turvatarkastukset ja iholle hönkivät etsivät ovat askeleen päässä Vincentin nokkeluudesta, mutta samanaikaisesti elämäänsä kyllästynyt Morrow tuo myös vaikeuksia omilla ongelmillansa Freemanin unelmien tavoitteluun. Etenkin yksityiskohtaisesti kuvatut turvalaitteet ja tavat, joilla Freeman ja Morrow näitä välttelevät, tuovat elokuvaan todenmukaista tunnelmaa, mikä on omiaan synnyttämään myötäelämisen tunteita myös katsojassa.

Samaistumisen tunne syntyy voimakkaimmin kuitenkin erinomaisten näyttelijäsuoritusten vuoksi. Hawke onnistuu tekemään Vincentistä rehdin persoonan, jonka unelmaan on helppo itse kunkin uskoa jo siitäkin syystä, että valtaosa muista ihmisistä on geenimanipuloitu täydellisiksi. Ensimmäisissä kunnon rooleissaan Jude Law osoittaa näyttelijänlahjojaan tulkitsemalla viinaan menevän ihmisraunionsa herkullisen pienin elein ja liikkein. Kaksikon lisäksi merkittävään rooliin nousee Uma Thurmanin näyttelemä Irene Cassini, jonka hahmo kuvastaa ehkä parhaiten nykyistä kauneusvillitystä; geenimanipuloituna yhteiskuntasopivaksi syntynyt Cassini ei omasta mielestään ole kuitenkaan täydellinen, mikä raastaa hänen sieluaan.

Gattacan futuristinen ilme on synnytetty pienin elein. Kyse on oikeastaan retrohenkisestä tulevaisuuskuvasta, jossa maailmaa itsessään ei ole lähdetty muokkaamaan ihmeellisin kommervenkein ja lentävine autoineen. Realistishenkisessä miljöössä on noudatettu suoraviivaista ajattelumallia, ja tapahtumapaikkojen useat talot ovatkin arkkitehtonisesti hyvin yksinkertaisesti pystytettyjä sulavaliikkeisiä rakennelmia. Ainoa todellinen sci-fi-aines elokuvassa onkin sen geenimanipulaatio-osuus, joka ei sekään ole enää niin kaukaa haettu kuin vuosikymmen takaperin.

Tekniikka
Gattacan kliininen ja suoraviivainen maailma saa asianmukaisen käsittelyn uuden formaatin myötä. Elokuvan solutason ideaa jatkaakseen myös kuvaus keskittyy paljon pienten detaljien kuvaamiseen, mitkä toistetaan erinomaisella tarkkuudella. Jälkikäsitelty kuva (2.40:1) on tapahtumapaikasta riippuen usein joko kellertävä tai kylmän kolkko, tekemättä jäljestä kuitenkaan luonnotonta. Mustan taso on kiitettävä, eikä hämäristä kohtauksistakaan uuvu yksityiskohtia. Ainoastaan useissa kohtauksissa häiritsevän selkeä kohina rokottaa muuten varsin onnistunutta siirtoa.

Etukanaviin painottuva Dolby True HD 5.1 -raita on englannin lisäksi dubattu espanjaksi ja italiaksi. Dialogivetoisuuden vuoksi tilakäyttöä ei muutamaa hassua kohtausta lukuun ottamatta ole, joten takakaiuttimet saavat tehtäväkseen lähinnä tukea Michael Nymanin sävellystä. Matalien taajuuksien käyttö on niin ikään melko olematon. Äänimaailma toistuu tehokäytön puutteesta huolimatta moitteetta ja selkeästi.

Lisämateriaali
Uuden julkaisun siivittämät dokumentit Welcome to Gattaca (22:00) ja Do Not Alter (14:52) edustavat lisämateriaaliosion parempaa puoliskoa, vaikka ensimmäinen koostuukin pitkälti selkään taputtelusta. Perinteinen making of -dokumentti kattaa kuitenkin koko elokuvan tuotannon varsin mallikkaasti ja informatiivisesti. Do Not Alter kurkistaa elokuvan kulissien sijasta tieteen maailman verhon taakse. Geeniteknologian historiaan ja suurimpiin saavutuksiin lyhykäisesti pureutuva haastattelukooste ei asiaan perehtyneille tarjoa kuin kertausta, mutta muille dokumentti raottaa hieman molekyylimaailman saloja ja mahdollisuuksia/pelkokuvia.

Alkuperäinen making of -dokumentti Original Featurette (6:52) on perinteistä mainosmateriaalia, joka koostuu elokuvan trailerista ja innokkaasti hehkuttavista näyttelijöistä. Kuusi poistettua kohtausta (10:43) ovat huonolla laadulla, mutta sisällöltään yllättävänkin tiukkaa tavaraa. Yhden kokonaisen sivujuonen lisäksi kohtaukset pureutuvat muun muassa hieman syvemmälle elokuvan kuvastamaan dystopiaan. Vaihtoehtoinen loppu on kiva veto, mutta onnekseen poistettu, sillä kohtauksen lekan avulla taottava sanoman syöttäminen olisi rikkonut muuten varsin hienovaraisesti vihjailevan elokuvakontekstin tyystin. Levyn viimeistelee traileri elokuvasta Kolmannen asteen yhteys sekä Substance Test Outtake (0:32), joka sisältää yhden tarkoituksellisesti pilatun kohtauksen.

Gattaca on eräitä sci-fi-genren onnistuneimpia teoksia viimeisiltä vuosikymmeniltä. Sen kuvaama dystopia on nykyään ajankohtaisempi kuin ilmestyessään, eikä elokuvan herättämiin mielenkiintoisiin kysymyksiin saada yksimielistä vastausta vielä pitkään aikaan. Puhuttelevuutensa lisäksi Gattaca on myös hyvin näytelty ja ohjattu trilleri, jonka otteessa viihtyy koko keston ajan.