Elokuva
Sotaveteraani Walt Kowalski (Clint Eastwood) on häijy ja katkera rasisti, joka on juuri saattanut vaimonsa haudan lepoon. Eläkkeelle autotehtaalta jo vuosia sitten jääneen äijänketaleen päivät kuluvat taloa remontoidessa ja naapureille äksyillessä. Aivan erityisesti Walt vihaa alueella asuvia ulkomaalaisia, kuten naapurin aasialaista
suurperhettä. Hän luottaa vain koiraansa Daisyyn ja M1-kivääriinsä, jota mies puhdistaa alvariinsa. Välit omiin lapsiinkin ovat etäiset. Toinen pojista, Mitch (Brian Haley), sentään pitää yhteyttä, mutta lähinnä vain perintöä odotellen. Edes paikallisen seurakunnan nuori pappi, isä Janovich (Christopher Carley), ei saa laumansa mustaa lammasta aisoihin, saati käymään ripittäytymässä. Waltin silmäterä on autotallissa kuin uutuuttaan kiiltävä vuoden -72 Gran Torino, yhtä hyvässä kunnossa pidettynä kuin aikanaan ylpeän omistajan rullatessa sen alas työpaikkansa kokoonpanolinjalta. Eräänä iltana alueen väkivaltaisen nuorisojengin silmätikuksi joutunut naapurin ujo teinipoika Thao (Bee Vang) pakotetaan varastamaan auto, mutta Walt ehtii estää tapahtuman, asettuen samalla poikkiteloin aluetta terrorisoivaa porukkaa vastaan. Näin hänestä tulee tahtomattaan naapuriensa silmissä sankari, ja he haluavat Thaon hyvittävän tekonsa työskentelemällä Waltin apuna asuinalueen kunnostustöissä. Siinä samalla myös Thaon isosisko Sue (Ahney Her) tulee Waltin kanssa tutuksi. Käynnistyy odottamaton ystävyys ja tapahtumasarja, joka muuttaa monen ihmisen elämän lopullisesti. 

Armoitettu armoton Clint Eastwood todistaa luomisvoimansa ja iskukykynsä olevan yhä tallella, kohta kahdeksankymmenen ikävuoden, kuudelle elokuvan vuosikymmenelle ulottuvan uran ja yli kolmenkymmenen ohjaustyön jälkeen. Tämän päivän amerikkalaisesta sosiaaliyhteiskunnasta ja sen muuttuneiden asenteiden aiheuttamista ristipaineista kertova Gran Torino on mieleenpainuva ja todistusvoimainen elämys, vaikka ei aivan kasvakaan niin sykähdyttäväksi tai koskettavaksi kuin ikimachon monet mestariteokset. 

Lähtökohdiltaan elokuvan tarina on kuin Likainen Harry eläkkeellä, mutta aivan niin helposta ja yksinkertaisesta jutusta ei onneksi ole kysymys. Walt Kowalskin Via Dolorosa on enemmänkin jatkumo toimintaseniorin mieleenpainuvimmille luonnerooleille, Lainsuojattoman (1976) kostoa vannovalle Josey Walesille, Heartbreak Ridgen (1986) kovaluukersantti Thomas Highwaylle ja Armottoman (1992) murhamies William Munnylle. Toisaalta hahmossa on samanlaista eletyn elämän viisautta, ymmärrystä ja lopullisuutta kuin Clintin upeassa herkistymisessä Hiljaiset sillat (1995). Tuntemattomien Nick Schenkin ja Dave Johannsonin käsikirjoitus voisi helposti ratkaista asiansa Väkivallan vihollisen (1974) tavoin yksisilmäisellä kostomentaliteetilla, mutta fiksusti se on ikään kuin vanhatestamentillinen tutkielma ihmisyydestä ja moraalista, ehkä hiukan kärjistetysti asetelmallinen, mutta humanistinen ja vahvasti aikuinen vailla valheellista sankaruutta. 

Vanhan koulukunnan ohjaajana Eastwood tunnelmoi toteutukseltaan askeettista, kaikesta turhasta riisuttua ja yksinkertaisilta tehokeinoiltaan iskevää hornanmarssiaan kiireettömän rauhallisesti ja ihailtavan harkittua tarinankerrontaa harrastaen. Tutut yhteistyökumppanit, kuvaaja Tom Stern ja leikkaaja Joel Cox, tehostavat tinkimättömällä ammattitaidollaan valoilla ja varjoilla tyylikkäästi pelaavaa lopputulosta. Kyle Eastwood puolestaan seuraa isänsä jälkiä kimppakeikkana Michael Stevensin kanssa tekemässään scoressa. Isukin kolmen soinnun variaatiot kuuluvat myös Gran Torinon koskettavissa teemoissa, joista on helppo nostaa kruunuksi Clintin karismalla kähisemä samanniminen lopputeema, jossa jatkon hoitaa omallakin urallaan menestynyt brittilaulaja Jamie Cullum. Eastwood senior tekikin yhteistyötä lahjakkaan jazz-muusikon kanssa jo herkän hienolla musaraidalla koskettavassa selviytymisdraamassa Grace Is Gone (2007).

Todellinen taidonnäyte on kuitenkin kovakuntoinen kivikasvo itse. Clint näyttelee sielullaan ja jokaisella solullaan viisaita elämänohjeita jakavaa, lujatahtoista Waltia, joka saa vielä yhden mahdollisuuden korjata menneisyydessään tekemiä virheitä. Walt on kuin autonsa, mm. kulttisarjasta Starsky & Hutch tuttu Fordin muskeliklassikko, muinaisjäänne vanhasta maailmasta, ajoilta, joita ei enää ole. Liikuttavan loppukohtauksen myötä Waltin kulkeman matkan tarkoitus onkin lopulta helppo ymmärtää. Myös amatöörit Bee Vang ja Ahney Her ovat uskottavia ja luontevia murrosikään heräävinä teineinä. Ainoastaan lökäpöksyraggareiden gangsta-angsti hiukan tökkii, mutta taitaa näistä kulman kundeista totuuttakin löytyä.

Yhteenveto
Tervaskanto Clint Eastwood ohjaa hartaasti tunteella ja tekee pääosassa haikealta iltatähdeltä tuntuvan sydänveriroolin ihmismielen piilotajuntaa tutkivassa asiadraamassa.