Elokuva
Juurikin yliopiston Isossa omenassa aloittanut idealistinen Justine (Lorenza Izzo) tutustuu kampuksella Alejandron (Ariel Levy) ja tämän tyttöystävän Karan (Ignacia Allamand) harjoittamaan, toiminnalisempaan vihreään aktivismiin. Ryhmä suunnittelee protestointimatkaa Peruun, missä monikansalliset gonglomeraatit tuhoavat surutta sademetsiä. Justinen YK:ssa työskentelevän isän (Richard Burgi) mielestä reissu on hyvä asia, jos vaikka hänkin kykenisi tekemään jotain konkreettista luonnonsuojelun hyväksi. Varakkaan Carlosin (Matías López) rahoittamana Justine, Alejandro, Kara, Jonah (Aaron Burns), Lars (Daryl Sabara), Amy (Kirby Bliss Blanton), Samantha (Magda Apanowicz) ja Daniel (Nicolás Martínez) saapuvat Amazonin suoistoon ja ensimmäinen mielensosoitus paikan päällä saa hyvin huomiota netissä. Ongelmat alkavat kun paluumatkalle lähdettäessä lentokone tekee pakkolaskun keskelle pimeintä viidakkoa, kolkkaan, jossa asusteleva heimo arvostaa vierailijoita niin korkealle, että nämä saavat kutsun juhlaillalliselle, tosin pääruokalajina.

Groteskin kauhuelokuvan, gorepornon, esimarssijana valokiilaan Hostel -elokuvillaan (2005 ja 2007) noussut Eli Roth ei vain tunnu lunastavan lupauksiaan. Quentin Tarantinon parhaana kaverina mies on saanut tukulti mahdollisuuksia, mutta töissä ei laatu ole kohdannut lukumäärää, kuten ei tapahdu myöskään jo 2013 valmistuneen, mutta levitysvaikeuksien vuoksi vasta viime vuonna ensi-iltansa saaneen The Greeen Infernon tapauksessa.

Raakaan ja yksityiskohtaiseen väkivaltaan ja ihmiskehojen juulmaan mutilointiin keskittyvä, Rothin ja Guillermo Amoedon kirjoittama splattersoppa on olevinaan kunniansoitus 1970 ja 1980-luvulla varsinkin Italiassa tehtailluille, äärimmäisen raaoille kannibaalielokuville. Rothin repertuaariin kuuluu luonnollisesti kaiken mahdollisen kidutuksen ja paloittelun yksityiskohtainen esittäminen, ja koska kyseessä on syvä kumarrus aivan omanlaiselleen genrelle, visvaiset äklötehosteet ovat samaa muovista laatua kuin 30 vuotta sitten.

Jos tarkoitus on ollut päästä samaan kontroversiaaliin asemaan kuten ne selkeimmät esikuvat, Ruggero Deododaton ohjaamat Kannibaalit (1977) ja Cannibal Holocaust (1980) sekä Unberto Lenzin Eaten Alive (1980) ja ehkä kaikkien aikojen vastenmielisin elokuva, ihmisten lisäksi silmittömään eläinrääkkäykseen syyllistyvä Cannibal Ferox (1981), Rothin teräaseet ovat liian tylsiä. Kerronta ja varsinkin muutamat juonenkäänteet lipsahtavat paikoin niin pahasti typerän huumorin puolelle, että kaikki kankaalle rakennetut jännitteet ja piina kaikkoavat hetkessä. Samaten roiskutuksen taustalla kulkeva luonnonsuojelullinen sanoma hukataa hetkessä naurettavuuksien alttarille, mutta tekoverta ja latexista duunattuja suolenpätkiä ja irtoraajoja muhennoksessa toki riittää, mutta eipä sitten juuri muuta.

Minkään valtakunnan palkintoseremonioihin ei kameran edessä kirkuvien näyttelijöiden, joista iso osa oli mukana jo Rothin nimellä markkinoitavassa, Chilessä kuvatussa Aftershockissa (2012), kannata kutsua odotella, sillä roolityöt eivät vaadi kovaa äänenmuodostusta enempiä. Elokuvan pääroolissa Justinena nähtävän Lorenza Izzon ura ja elämä on jatkunut Rothin rinnalla, nykyään vaimona ja viimeksi miehen ohjaamassa elokuvassa Knock Knock (2015). Kuvauspaikkana toimineen Callanayacun kylän asukkaat esittävät heimolaisia, joista eniten fokukseen nousevat kaljuna pääkallonmetsästäjänä Ramón Llao ja Antonieta Pari kylän vanhimpana.

Yhteenveto
Yksinkertaisesti typerä eksploitaatio, jonka näytöksissä on raportoitu jonkun jopa pyörtyneen. Moinen sairaskohtaus ei ole ainakaan valkokankaalta nähdystä pelleilystä voinut johtua. The Green Inferno on lopputulemaltaan tekele, josta ainoastaan vannoutunein gorehound voi jotain saada irti.