Elokuva
Kahdeksan vuoden takainen tappoisku Afrikan Kongossa katkaisee erikoisjoukkojen entisen monitoimiaseen, Jim Terrierin (Sean Penn), uuden, hiljaisemman elämän, kun salamurhan jälkiseuraamukset iskevät arkeen salaman lailla. Eläköityneen eliminaattorin on nimensä mukaisesti tartuttava vielä kerran kättä pitempään ja matkattava ympäri vanhaa mannerta selvittääkseen, mistä ja miksi menneisyyden syntien haamut nousevat kummittelemaan. Parannuksen tehnyt Terrier etsii käsiinsä vanhat kollegansa saadakseen vastauksia, mutta siirrot sen pimeimmän siirtomaapolitiikan pelilaudalla ovat vuosien saatossa muuttuneet entistäkin vaarallisemmiksi.

Ensimmäisen ja parhaan Takenin (2008) ohjanneen Pierre Morelin The Gunman on kliseinen kokoelma sanomallisuutta, jossa monikansallisten yhtiöiden ahne riisto kolmannen maailman köyhien valtioiden luonnonvaroilla on valjastettu toiminnallisen katumusnäytelmän katalyytiksi. Jossain kaukana häilyy myös Robert Ludlumin Medusa -kirjoista tuttu kansainvälisyys ja korkealle politiikan portaille nousevat lonkerot. Vaikkei päähenkilö kärsikään Jason Bournen tapaan amnesiasta, ei Jim Terrierkään kokonaan kunnossa ole, sillä lisävaivaa hengissäsäilymiseen tuo liikaa potkitun pääkopan vaivat hallusinaatioineen, joita turha stressi aiheuttaa. Ja kun perässä ravaa paha posse pyssymiehiä, on oletettavaakin, että hermot ovat jäniksellä pinnassa.

Toimintaa Morel osaa toki luoda, mutta yhteenotoissa ei ole sen suuremmin yllätyksiä, jos ei sellaiseksi lasketa realismiin pyrkivää laukaustenvaihtoa, ilman yli-inhimillisiä urotekoja. Väkivaltaa toki löytyy ja paikoin groteskimmankin puoleista, mutta koko ajan lahtaamisessa on vahva ennen koetun maku. Enemmän painopiste on kärsivän Pennin kasvoissa ja yksinkertaisen juonikuvion turhassa monimutkaistamisessa, jossa sen sijaan, että asioista puhuttaisiin suoraan, käytetään tappamiselle turhan kaukaa haettuja metaforia. Simppeli salaliittosoppa sattumineen pohjaa Jean-Patrick Manchetten kirjaan The Prone Gunman ja sen ovat kokoon keittäneet Don Macpherson ja Pete Travis sekä tuottajanakin toiminut Penn, joka lienee muokannut päähenkilöä inhimillisempään suuntaan.

Liam Neeesonin avaamalla ladulla vakavasti otettavat, aikuisiän jo ylittäneet miesnäyttelijät ovat lähteneet hakemaan särmäisempiä toimintarooleja ja näitä tienviittoja seuraa nyt myös kaksinkertainen Oscar-voittaja Sean Penn, jolle The Gunman on ensimmäinen aikuisiän selkeä toimintaelokuva, jos sellaiseksi ei lasketa Sydney Lumetin poliittista jännäriä Tulkki (The Interpreter, 2005). Hyvään tikkiin itsensä treenannut metodimies Penn saa muutamankin tilaisuuden osoittaa fysiikkaansa, ja onnistuukin toimintapuolella pitämään tapahtumat uskottavina, jos ei miehen henkistä puolta lasketa.

Habitusta hakkelukseen on haettu kiinnittämällä myös sivurooleihin karismaattisia ja tulkintataitoisia kurkoja. Toinen Oscar-voittaja, Javier Bardem, on kovan onnen konfliktin Kongossa Terrierin kanssa jakanut kollega Felix ja Mark Rylance samassa veneessä seilannut Cox, kumpikin operaation jälkeen bisnesmaailmassa menestyneitä miehiä. Brittivoimaa tuovat Ray Winstone Terrierin ainoana ystävänä Stanina ja Idris Elba Interpolin agentti Barnesian. Jasmine Trinca on Terrierin on/off-tyttöystävä, humanittarista työtä maailman kriisipesäkkeissä tekevä Annie.

Suomen elokuvataivaan kiintotähti Peter Franzén on Reiniger, varjoissa operoivien vastavoimien liipasinherkkä ykkösnyrkki. Varmasti miestä harmittaneeseen, lapsellisen hilpeään laastariin ensimmäisen yhteenoton jälkeen kääritty Franzén saa kuitenkin sen verran tilaa ja dialogiakin, ettei hahmo huku muiden kasvottomien konnien massaan, vaan erottuu siinä määrin edukseen, että piipahduksen todella isojen poikien rinnalla soisi tuovan hyvälle näyttelijälle lisääkin kansainvälisiä töitä.

Yhteenveto
Niminäyttelijätkään eivät pelasta tätä tavanomaista toimintarainaa, joka hukkuu keskikastiin, vaikka kellukkeina onkin ollut parikin Oscar-pystin nimiäijää.