Elokuva
Katuelämä, siellä olevat nuoret ja heitä ympäröivä vaarallinen maailma on ollut usean televisiossa nähdyn elokuvan teemana. Yleensä Amerikan mantereelle sijoittuneet hood-elokuvat ovat esittäneet enimmäkseen afroamerikkalaisnuorten väkivaltaista jengielämää. Muu maailma on joutunut tyytymään Englannin valioliigan uutisoituihin jälkiselvittelyihin. Todellisuudessa Yhdysvaltain elokuvateollisuutta työllistäneet katuelämätarinat eivät ole kuitenkaan kyseisen mantereen yksinomaisuutta - ilmiö on maailmanlaajuinen.

Ranskalaissyntyinen ohjaaja-näyttelijä Mathieu Kassovitz tunnetaan lähinnä vuonna 2000 ilmestyneestä Les Riviéres pourpres -jännäristä ja vuonna 2003 valmistuneesta Gothika-kauhuttelusta. Mies nousi kuitenkin kuuluisuuteen jo vuonna 1995 valmistuneella La Haine -elokuvallaan, joka siirsi mustien täyttämät ghetot Pariisin lähiöihin - lähemmäksi eurooppalaisia katsojia. Kassovitz palkittiin elokuvasta Cannesin parhaan ohjaajan palkinnolla, ja myöhemmin César-tilaisuudessa itse elokuva sai parhaan elokuvan palkinnon.

Pariisilaiset nuoret elävät vihan avulla. Arki etenee paskanjauhamisen ja tylsyyden ohella aina seuraavaan väkivallan kulminoitumiseen - mellakkaan. Kun poliiseja halveksivat nuoret kohtaavat virkavaltaa edustavan henkilön, on kohtaus usein jotain muuta kuin ystävällinen. Nuorten viha virkavaltaa kohtaan on puolestaan synnyttänyt vastavihan nuoria kohtaan. Viha muodostaa noidanpyörän, jolla ei ole kuin yksi suunta - jatkuva kasvu.

Kolme pariisilaista nuorukaista, Vinz (Vincent Cassel), Hubert (Hubert Koundé) ja Saïd (Saïd Taghmaoui), elävät kaupunkinsa vähemmän tunnetuissa lähiöissä. Juutalaissyntyperää oleva Vinz on porukan väkivaltaisin ja vihaisin. Hän on vannoutunut poliisinvihaaja, eikä mikään käännä hänen päätään. Afrokaribialainen Hubert on puolestaan viisain ja hänen poliisivihansa on loppumassa. Hän ei haluaisi muuta kuin lähteä vihan täyttämästä lähiöstä kohti parempaa. Saïd on pohjoisafrikkalaista verta, ja on näiden kahden ääripään keskellä.

Mellakan jälkeisenä aamuna alkava tarina keskittyy näiden kolmen henkilön päivän aikana tapahtuvaan kehitykseen. Aamulla kuultu uutinen mellakassa poliisien toimesta kriittiseen tilaan hakatusta nuoresta saa vihan kuohumaan. Vinz lupaa kostavansa, mikäli nuorukainen kuolee. Koston kohde on joku poliiseista. Koston väline on mellakan aikana löydetty poliisin ase. Hubertin sisäinen viha syntyy hänen tuhotusta nyrkkeilyhallistaan ja vihastaan Vinziä kohtaan. Saïd päätyy seuraamaan ystäviään loppuun saakka. Päivästä tulee vihainen.

Kassovitzin La Haine kääntyy suoraan suomenkielelle sanaksi viha, mikä ei ole järin yllättävää. Yllättävää on se, kuinka passiivisesta elokuvasta on oikeastaan kyse. Viha on toki aina läsnä, mutta se peitetään, avainkohtia lukuun ottamatta, syvälle sisimpään. Kun poliiseja kohdataan, porukan määrästä riippuen, joko huudetaan kovaa tai ollaan hiljaa. Yhteenottoja on vähän, ja nekin vähät ovat yleensä lyhyitä karkuun juoksemisia. Vihaksi nimetyltä elokuvalta jää odottamaan enemmän käsitteen konkretisoitumista, varsinkin, kun elokuvan puolivälistä lähtien siirrytään leppoisaan veijarimaisuuteen.

Tosin realistisella tasolla katsottaessa, La Haine pitää enemmän kuin paikkaansa. Tositapahtuman mellakoista koottu tarina on rankan arkipäiväinen, joka koskettaa heitäkin, jotka eivät näin aktiiviseen toimintaan olekaan osallistuneet. Porukan sisäinen ystävyys kumoaa kaikki rasismin käsitteet ja vihat, mutta ulkopuolisiin, yleensä johonkin tiettyyn ryhmään, kohdistuva viha saa laajojakin rasismin piirteitä. La Hainessa tämä näkyy juurikin monikansallisten jengien yhteisenä vihana poliiseja kohtaan. Myös jengien sisällä käydyt kerskumiset teoilla ja uhkauksilla, joita ei kuitenkaan uskalleta toteuttaa, lähestyvät kovinkin arkisia asioita.

Mellakoiden läheisyydessä ja niiden lomassa kasvaneelle ohjaajalle elokuva on lähellä sydäntä. Kassovitzin ristiriitaista mielipidettä poliiseja kohtaan ei tässä elokuvassa juurikaan käsitellä, mutta julkaisun mukana tulevat dokumentit ja kommenttiraidat valottavat asiaa hieman enemmän. Hän on tietoinen siitä, että poliisit ovat tärkeitä yhteiskunnalle, mutta hän myös samanaikaisesti vihaa heitä siitä, miksi he ovat tulleet - osaksi nuorten syystä. Iänikuinen noidankehä on myös La Hainen kantavana teemana, joka näkyy muun muassa poliisien telomassa nuorukaisessa sekä loppupuolella tapahtuvasta kidutusepisodista, jossa poliisit kiduttavat Hubertia ja Saïdia vain aikansa kuluksi. Tapaukset eivät tee muuta kuin nostattavat nuorten vihaa entisestään. Ratkaisua kehitykselle elokuva ei kuitenkaan esitä, sillä sellaista ei ole - tai siihen ei ole halua.

Kuva

Anamorfinen 1.85:1-suhteinen kuva on ilo silmälle. Alun uutismateriaali ei luonnollisesti ole saanut kovinkaan suurta restaurointia, saatikka, että siihen olisi edes pystytty, mutta loppuelokuva on kaunista katseltavaa. Mustavalkoiseksi sävytetty elokuva toistuu puhtaasti ja tarkasti. Ääripäät pysyvät hyvin kurissa, antaen elokuvan värimaailmalle ansaittua oikeutta. Reunakorostusta tai artefakteja ei ole havaittavissa. Miinusta tulee kuitenkin lievästä roskaisuudesta ja huonosti valaistujen kohtauksien kohinasta. Jälkimmäinen haittaa etenkin loppupuolen yökohtauksissa.

Elokuva kuvattiin alun perin värien kanssa, mutta sävytettiin myöhemmin mustavalkeaksi. Osittain ylimääräisen syvyyden saamiseksi, mutta pääasiallisesti budjettisyistä. Ohjaajan aikeet saada aito mustavalkoelokuville tarkoitettu kamera epäonnistui, jolloin tuotantotiimi joutui tyytymään tavalliseen kameraan. Lopputulos on kuitenkin onnistunut.

Ääni

Ääniraitojen virkaa hoitavat Dolby Digital 5.1 ja Dolby Digital 2.0. Elokuvan aloittavasta Bob Marleyn Burnin' and Lootin' -kappaleesta lopun täydelliseen hiljaisuuteen saakka, ääniraidat hoitavat tehtävänsä hyvin. Dialogi on selkeää ja tehosteet kuuluvat luonnollisesti sieltä suunnasta, mistä pitääkin. Suuren osan äänimaailmasta vievä musiikki kuuluu myös kauniisti ja usein vahvasti matalampia taajuuksia käyttäen. Kokonaisuudessaan ihan mallikelpoiset ääniraidat, jotka eivät kuitenkaan jää erityisesti mieleen.

Lisämateriaali

Julkaisu sisältää parisivuisen artikkelin Keith Readeriltä, joka käsittelee La Hainea yleisesti samantyyppisten genre-elokuvien keskuudessa sekä sen menestystä.

Kommenttiraita – Kommenttiraidalla on äänessä ohjaaja Mathieu Kassovitz, ja mikäli hänen rauhallisen - tosin selkeän - puoleisesta puhetyylistä pääsee ylitse, on tarjolla ihan mielenkiintoinen kommenttiraita. Parhaimmistoon ei kuitenkaan päästä. Asia harhailee ehkä liiaksikin muille raiteille, kertoen elämän triviaalia tietoa, mutta kyllä asiaa itse elokuvasta, sen teosta ja merkityksistä selvitetään. Elokuvan faneille raita on varmasta pakollista kuunneltavaa, mutta muille oman kiinnostuksen mukaan.

Behind the Scenes (12:30) – Kahteen osaan jaettu making of -dokumentin ensimmäinen osa käsittelee elokuvaa pintapuolisesti yhden kohtauksen myötä, kun taas jälkimmäinen puolisko sisältää pelleilyä. Ei mikään kovin mielenkiintoinen dokumentti, mutta ensimmäinen puolisko sisältää jonkinasteista triviaa.

Scenes in Color (06:12) – Elokuva kuvattiin alun perin värillisenä, joka muutettiin jälkikäteen mustavalkoiseksi. Osio sisältää muutamia poistettuja kohtauksia värillisinä.

Trailers – Kaksi lyhyttä traileria La Hainesta, sekä trailerit elokuvista Amores Perros, Since Otar Left, Memories of Murder ja A Thousand Months.

Yhteenveto

La Haine on ranskalaisen Mathieu Kassovitzin kehutuin teos, vaikka allekirjoittaneelle elokuva olikin pienoinen pettymys. Kolmen nuoren elämästä mellakoiden ja vihan keskuudessa kertova elokuva ei onnistu nousemaan nimensä veroiseksi, vaan sortuu välillä jopa veijarimaiseen kujeiluun ja pelleilyyn.