Elokuva
John Hancock (Will Smith) on kuin kuka tahansa leffakriitikko. Mies omaa potentiaalia suuriin tekoihin ja voisi johtaa vaikka koko maailmaa, mutta ryömii silti mieluiten pulloon, häiritsee seksuaalisesti ohikulkijoita, soittaa suutaan ja on aina pahalla päällä. Suurkaupungin penkeillä pahennusta herättävällä Hancockilla on kuitenkin kanssaeläjiinsä yksi pikkuinen ero: hän on supersankari, joka omaa suunnattomat voimat, lentää äänen nopeudella, eikä kuole koskaan. Los Angelesin rikostilastot ovat kirkastuneet Hancockin tempausten seurauksena, mutta kaupunki ei silti ole tämän sotkuisesta läsnäolosta iloissaan. Krapulaisen teräsmiehen pelastusoperaatiot kun tuppaavat yleensä päättymään järjettömään hävitykseen (kännissä on vaikeata maata lattialla pitämättä mistään kiinni) ja monien miljoonien laskuihin kaupungille. Asiat muuttuvat, kun Hancock pelastaa pr-konsultti Ray Embreyn (Jason Bateman) ja saa tämän uudeksi kilven kirkastajakseen, mutta matka menestykseen on myös matkaa omaan itseensä ja syntyjen syvimpiin sopukoihin. Kimurantti tehtävä mutkistuu entisestään, kun Hancock huomaa tuntevansa yliluonnollista vetoa mainosmaakarin vetävään vaimoon Maryyn (savuava Charlize Theron).

Tehokkaalla trillerillä The Kingdom (2007) toimintakyntensä näyttänyt ohjaaja Peter Berg on ymmärtänyt tarkkaan, mitä on tekemässä. Hancockin pyörryttävien toimintajaksojen välissä mietitään myös vakavampia asioita, pohditaan koskettavasti yksinäisyyttä, mutta ei unohdeta hetkeksikään napakymppiin osuvia hetuloita supersankaruudesta ja sen varjopuolista. Tiukan tuhdiksi paketiksi puristettu Hancock etenee luotijunan nopeudella ja satsaa efektimestari John Dykstran näyttäviin tehosteisiin vaadittavan määrän tuohta ja aikaa. Vincent Ngon ja Vince Gilliganin käsikirjoitus on monitahoinen tutkielma erilaisuudesta, ja vaikka pääpaino meiningissä onkin hulvattomalla hauskanpidolla, myös vakavampia pohjavireitä on nähtävissä. Muutamaankin menopalaan materiaalia tarjoileva käsis osaa hiljentyä oikeissa kohdissa ja tuo mielikuvituksellisille tapahtumillekin tavanomaista mietitymmän selityksen. Huumori on mietittyä, satiiri sattuvaa ja ironiakin iloisempaa, mutta kertaakaan ei Hancock syyllisty pilkkaan tai persoonattomaan parodiointiin.

Harvinaisen vahvalla presenssillä siunattu supertähti Will Smith on Hancockin ehdoton dynamo. Fotogeneettinen Big Willie hallitsee sympaattisella retkullaan jokaista kohtausta, vie tarinaa eteenpäin pelkillä eleillä ja kasvattaa Hancockistaan ihka oikean ja särmikkään persoonan. Sänkileukainen supersankari, joka pukeutuu mieluummin pulloksi kuin kokovartalotrikoisiin, eikä voisi vähempää välittää siitä, mitä muut hänestä ajattelevat, on virkistävin valkokangasveijari miesmuistiin. Kivasti kehiin palannut Jason Bateman tekee letkeän tulkinnan epäitsekkäästi maailman pelastamista yrittävästä kirkasotsasta. Koomisen ajoituksen taitavasti sisäistänyt Charlize Theron manipuloi kohtauksiaan taitavasti ja nostaa varsinkin mieskatsomon lämpötilan helpolla helteen puolelle.
Homman heikoin lenkki on persoonaton pääkonna Red, mutta se ei ole monien kuvien veteraanin Eddie Marsanin vika.

Bourne-trilogialla itsensä suurten elokuvasäveltäjien joukkoon kirjoittanut John Powell tekee yhtä uransa parhaista scoreista Hancockin taustalla. Blues, soul ja big band-rytmeihin nojaava soundtrack toimii kuin tauti ja kuulostaa parhaimmillaan kuin elävänä esitetyltä. Otteissa on rento jamihenki ja muutamin osin Hancockin score tuokin mieleen toisen samantyylisen merkkipaalun, Carter Burwellin nerokkaan musiikin elokuvaan Salaliittoteoria (Conspiracy Theory, 1997). Kymppiin osuvat monet palat, joista kärkeen on helppo nostaa hillittömästi svengaava SUV Chase, kaunis epookkihenkinen John, Meet Ray sekä jylhyyden tavoittava Mortal.

Yhteenveto
Hancock on ihanasti vinksallaan kaahaava ketkuilu, eläväkuva, jonka lunkki ote viihdyttää vauhdilla.
Hyperenergisen Ironmanin (2008) ohella Hancock on kesän messevin menopala, jota tahtoo heti lisää.