Elokuva
Mad Maxin (1979) luojana parhaiten tunnetun George Millerin ohjaaman ja osittain käsikirjoittaman animaatioelokuvan keskiössä on Mumble, hieman reppanan oloinen keisaripingviini. Keisaripingviinien valtakunnassa laulaminen on keskeinen osa lajin identiteettiä, mistä syystä toivottoman laulutaidoton, mutta steppaamista ja tanssimista yli kaiken rakastava Mumble joutuu yhteisönsä - myös konservatiivisen isänsä - hyljeksimäksi. Erilaisuudestaan kärsivällä nuorukaisella on vahvoja tunteita Gloria-ystävätärtään kohtaan, mutta ilman laulutaitoja tytön sydämen valloittaminen tuntuu toivottomalta. Lopulta Noah, yhteisöä johtava äkäinen vanhus, karkottaa Mumblen tämän vanhempien vastustuksesta huolimatta. Hän haahuilee aikansa, mutta päättää mukaan lyöttäytyneiden uusien ystäviensä kanssa selvittää, miksi lähivesien kalat ovat kadonneet. Ehkä pingviinien ravinto-ongelmien ratkaiseminen saisi isän, Noahin ja muut yhteisön jäsenet hyväksymään hänet sellaisena kuin hän on?

Happy Feet keräsi ensi-iltaviikonloppunaan Yhdysvalloissa jopa enemmän katsojia kuin Bond-filmatisointi Casino Royale. Warner Brosin markkinointikoneisto on ollut ilmeisen tehokas, mutta tuotantoyhtiö ei ole tinkinyt myöskään itse elokuvan laadusta. Happy Feet nousee ilman muuta uuden sukupolven animaatioiden eliittiin. Ensinnäkin tietokoneanimaation taso on kenties parasta mitä on tähän mennessä nähty. Taustat ovat silmiähivelevän kauniita; jopa jään, lumen ja taivaan animointi on ensiluokkaista. Henkilöhahmot ovat ilmeikkäitä ja hyvin mallinnettuja - sielukkaitakin, jos niin voi 3D-hahmoista sanoa. Kuten olettaa saattaa, musiikki on keskeinen osa elokuvaa. Useimpien tuntemista pop- ja funk-ralleista onkin sovitettu svengaava ja hyvin kerrontaa tukeva äänimaailma, joka saa katsojan hyvälle tuulelle. Phil Collinsin ja Elton Johnin balladeihin kyllästyneet hyppivät taatusti tasajalkaa katsomossa.

Elokuvan alkuhetkien perusteella voi päätellä, että erinomainen Pingviinien matka -dokumentti on ollut yksi Happy feetin innoittajista. Tarina ei ole järin omaperäinen. Tähänkin filmiin sisältyy sekalaisen seurakunnan vaellus kohti suurta päämäärää, mutta ei onneksi yhtä keskeisenä osana kuin tavallisesti. Hahmogalleriasta löytyvät pakolliset suunpieksijät ja vastarannankiiskit. Ihastuminen kuuluu luonnollisesti kuvaan, mutta tällä kertaa onneksi ilman ylitsevuotavaa juustoisuutta. Tarkkaavainen katsoja löytää elokuvasta muitakin merkityksiä. Liikakalastuksen seuraukset, nuoruuden identiteetin etsiminen ja erilaisuuden hyväksyminen ovat asioita, jotka pulppuavat viihteellisen annin syövereistä luontevasti ilman pakkosyötön makua.

Alkuperäiskielisessä versiossa keskeisissä äänirooleissa kuullaan muun muassa Elijah Woodia (Mumble), Brittany Murphyä (Gloria), Hugh Jackmania (Mumblen isäukko Memphis) ja Nicole Kidmania (Mumblen äiti). Teatraalisesti artikuloivaa Robin Williamsia oli aluksi tarkoitus sietää peräti kolmessa roolissa, mutta lopulliseen versioon päätyi vain kaksi hänen pingviinihahmoistaan: naisiin menevä huuhaatietäjä Lovelace ja suupaltti hispaano Ramón. Suomeksi puhutussa versiossa kyseisissä rooleissa ovat Niilo Syväoja, Annituuli Kasurinen, Petri Liski ja Sari Ann Moilanen. Lovelace (Routalempi) on Pertti Koivula ja Ramón puolestaan Ilkka Merivaara. Tästä joukosta erottuu erityisesti Kumman kaa -televisiosarjassa loistanut Merivaara, joka solkkaa suomea hupaisasti espanjalaisittain murtaen. Elokuvan alkuhetkillä dubbaus saattaa kuulostaa hieman teennäiseltä, mutta kun siihen tottuu, ei jää kaipaamaan englanninkielistä ääniraitaa.

Yhteenveto
Happy Feet on paitsi tekninen taidonnäyte, myös yksi kaikkien aikojen sielukkaimmista ja sympaattisimmista tietokoneanimaatoista. Jos raavas mies löytää samastumiskohteen steppaavasta keisaripingviinistä, niin elokuvan voi sanoa onnistuneen tehtävässään.