Elokuva
Olisi väärin yhdistää brittiohjaaja Mike Leigh (Naked, Salaisuuksia ja valheita) pelkästään vakaviin draama-aiheisiin ja yhteiskunnalliseen realismiin, mutta musertavan synkän Vera Draken (2004) jälkeen miehen häpeilemättömän hilpeä uutuus Happy-Go-Lucky on kyllä yllätys. Kepeä, lähes raivostuttavan positiivinen komedia kertoo kolmekymppisestä lontoolaisesta opettajasta Poppysta (Sally Hawkins), jonka hyvää tuulta ei horjuta mikään. Nuoren naisen muotokuva on oodi optimismille ja tulevaisuudenuskolle, mutta ohjaajalleen ominaiseen tapaan elokuva myöntää myös, ettei maailma ole täydellinen.

Poppy elää tavallista nuoren naisen elämää: tekee töitä, juhlii ystäviensä kanssa, käy flamencotunneilla ja haaveilee parisuhteesta. Poikkeuksellisen Poppysta tekee hänen elämänasenteensa: vastoinkäymisiä ei jäädä märehtimään, vaan ongelmiin etsitään ratkaisuja. Kun Poppyn polkupyörä varastetaan, hän ei sure sitä kauaa, vaan päättää hankkia ajokortin. Leigh rakentaa elokuvaansa kohtaamisten kautta, joista keskeisin on Poppyn ja hänen autokoulunopettajansa välinen. Ajo-opettaja Scott (Eddie Marsan) näyttäytyy aluksi koomisessa valossa huvittavana jurottajana, mutta paljastuu lopulta joksikin aivan muuksi. Monitasoisessa käsikirjoituksessa moni muukaan asia ei välttämättä ole sitä, miltä ensi alkuun näyttää. Poppykin muuttuu ärsyttävän pirtsakasta homsantuusasta lihaa ja verta olevaksi aikuiseksi naiseksi, joka näkee kyllä elämän epäkohdat, mutta ei lannistu niiden edessä. Mielenterveysongelmat, perheväkivalta ja ihmissuhdehuolet ovat yleismaailmallisia kiusoja, joita Leigh tarkastelee pettämättömällä psykologisella silmällä. Eikä Leigh olisi Leigh elleivät ympäristön sosiaaliset ongelmat olisi läsnä, mutta tällä kertaa tulokulma on uusi: perusoptimistisen päähenkilönsä avulla ohjaaja näyttää, kuinka ongelmiin on mahdollista ainakin yrittää puuttua. Tässä mielessä elokuvan nimi Happy-Go-Lucky (suom. ”huoleton”) on ironinenkin: huolet eivät Poppynkaan elämästä lopu, mutta tapa suhtautua niihin on aina valittavissa.

Mike Leigh hallitsee kokonaisuudet. Happy-Go-Lucky on tasapainoinen, harkittu työ, jossa mikään osa-alue ei sodi toista vastaan. Jacqueline Durranin (Vera Drake, Sovitus) veikeä puvustus, Leigh’n pakottomasti soljuva dialogi sekä luottokuvaaja Dick Popen tarkkarajainen kuvaus muodostavat elokuvakokonaisuuden, joka arkisesta aiheestaan huolimatta on merkittävä ja syvällinen. Viisas komedia on paljon enemmän kuin sen pirteä, värikylläinen pinta antaa ymmärtää.

Poppya esittävä ihastuttava Sally Hawkins palkittiin ansaitusti Berliinissä parhaasta naispääosasta. Rooli on herkullinen ja poikkeuksellisen moniulotteinen: aidosti hauska, fiksu ja tunteva nainen on kiinnostavimpia valkokangassankarittaria pitkään aikaan. Lapsenomaisen iloisuutensa lisäksi Poppylla on myös vastuuntuntoinen, aikuinen puolensa, mikä tekee hänestä kiehtovan kompleksisen hahmon. Niin Poppylla kuin koko elokuvallakin on avoin mieli ja suuri sydän. Leigh tuntuu muistuttavan, että negatiivisuuden ja lohduttomuuden hylkääminen on tässä kyynisessä maailmassa rohkea ja välttämätön teko.

Yhteenveto
Lämminhenkinen, elämäniloinen komedia on taitavasti rakennettu nuoren naisen muotokuva, joka saa hymyn paatuneemmankin mörököllin huulille. Mike Leigh ohjaa henkilöitään raikkaan intuitiivisesti, pettämättömällä tyylitajulla, ja Sally Hawkinsin aurinkoinen roolityö on kaiken saamansa suitsutuksen väärti.