Vuonna 1977 ilmestynyt The Hills Have Eyes -elokuva oli aikanaan välitön kulttiklassikko ja ohjaajansa Wes Cravenin tarvitsema potku valitsemalleen uralle kauhuelokuvien ohjaajana. Toinen toistaan keskinkertaisempien kauhuttelujen jälkeen, Craven iski kultasuoneen vuonna 1984 keksiessään Freddy Kruegerin. Tämä arpinen sarjamurhaaja tappoi nuorukaisia heidän nukkuessaan viattomia uniaan, yleensä mahdollisimman verisesti. A Nightmare in Elm Street -nimisessä elokuvassa kauhua kylvänyt Krueger sai hyvin pian lukuisia jatko-osia eri ohjaajilta, jotka vesittivät tämän punamusta-raitaista paitaa kantavan unihirviön totaalisesti. Samaa kaavaa jatkoi Craven itsekin, ohjatessaan vuotta myöhemmin surkean jatko-osan alkutaipaleen kulttiklassikolle, The Hills Have Eyesille.

Kahdeksan vuotta on kulunut ensimmäisen osan tapahtumista ja Bobby (Robert Houston) ei ole vieläkään päässyt Kalifornian aavikon laidalla asuneiden kannibaalien aiheuttamista traumoista. Kun hänen pitäisi viedä motocross-jenginsä kilpailuun halki Kalifornian aavikoiden, sortuu Bobby henkisesti eikä pysty lähtemään mukaan. Hänen paikkansa ottaa Rachel (Janus Blythe), joka tunnetaan myös nimellä Ruby, ensimmäisen osan kannibaaliperheen jättäneenä nuorukaisena.

Tiukan aikataulun ja kesäaikaan siirtymisen johdosta nuorukaiset päättävät oikaista läpi aavikon ehtiäkseen kilpapaikalle. Aavikon kivinen tie on kuitenkin liikaa ajoneuvona käytettävälle bussille ja pikainen oikotie päättyy bussin hyytyessä keskelle aavikkoa. Pahaa aavistamatta nuorukaiset aloittavat etsinnät bensan ja korjausvälineiden toivossa, samalla kun läheisten kallionrinteiden silmät avautuvat pitkän levon jälkeen.

Vuonna 1985 ilmestynyt The Hills Have Eyes 2 poikkeaa edeltäjästään monellakin tavalla, mutta merkittävimmin siirtymällä puhtaasta kauhusta slasher-genreen, jonka henkiin herättäjänä Wes Cravenia on yleisesti pidetty (Scream-saaga). Jatko-osassa jännitystä ei enää turhaan pitkitetä, saatikka synnytetä. Porukka hajautetaan jo alkumetreillä erilleen, jolloin katsojalle voidaan näyttää mitä erilaisimpia keinoja teurastaa heidät. Ensimmäisestä osasta tuttu hidasälyinen Pluto (Michael Berryman) on edelleen mukana ja tällä kertaa jopa pääosassa. Yhdessä Butcherin (John Bloom) kanssa, kannibaalikaksikko on vastuussa aavikon ansoista, jotka lopettavat monen harhapoluille eksyneen nuoren elämän.

Elokuvan pahimmaksi kompastuskiveksi muodostuukin primitiivisten kannibaalien muuttaminen modernin slasher-maailman vastaaviin, jotka osaavat virittää jääkaapista salaovia ja ajella moottoripyörillä kuin parhaimmat ammattilaiset. Minne jäivätkään ne pimeyden laitamilta kuuluneet eläinten ääntelyt, piilossa pysyminen ja useiden vuosien aavikolla elon aiheuttama viekkaus ja sopeutuminen? Jo heti alkumetreillä on selvää, että kahdeksassa vuodessa kannibaalit ovat paitsi oppineet modernin maailman ihmeet, myös unohtaneet parhaimman tavan tappaa. Enää ei odoteta, että porukka jakautuu pienempiin osiin, vaan syöksytään suoraa päätä bussiin, napataan prätkä ja ajetaan karkuun. Ja koska kyseessä on amerikkalainen slasher-elokuva, kyseinen keino myös toimii tappavan tehokkaasti, porukan ollessa pian kymmenessä eri ryhmässä. Milloin missäkin porukka juoksee kilometrin päässä näkyviin ansalankoihin, karkaa vihaisena poikaystäväänsä pimeään tai yksinkertaisesti päättävät vain käydä suihkussa keskellä erämaata. Aika velikultia.
 
Ensimmäisestä osasta tuttu Pluto jäi varmasti jokaiselle katsojalle mieleen näyttelijänä toimivan Berrymanin uniikin ulkomuodon takana. Ei ihmekään, että kyseinen hahmo herätettiin kirjaimellisesti henkiin jatko-osaa varten päähenkilöksi. Mies ei liiemmin meikkauksia tarvitse omaa rooliansa varten, vaikka muiden näyttelijöiden tavoin voisi harkita oikeaa näyttelijän koulutusta. Butcheria esittävä Bloom muistuttaa myös kauhuelokuvista tunnettua ohjaaja Peter Jacksonia, tosin hieman primitiivisempänä. Itse roolisuorituksesta ei voi juuri puhua. Dialogi rajoittuu muutamaan murahdukseen. Normaaleja ihmisiä näyttelevät nuoret eivät suoriudu rooleistaan sen paremmin, Houstonin Bobby-roolin jäädessä huvittavaksi parin minuutin cameoksi. Lievänä kuriositeettina mainittakoon Sueta näyttelevä Penny Johnson, joka tunnetaan parhaiten 24-sarjan Sherry Palmerina.

The Hills Have Eyes 2 ei liiemmin kiitosta kerää. Jotenkuten toimiva ykkösosan kauhu on kustu täysin ja jäljellä on toinen toistaan mitättömimpien kuolemien seuraaminen ilman sen suurempaa jännitettä. Pelkkiä siistejä kuolemia etsivät tulevat pettymään muiden mukana, sillä niitäkään ei tästä löydy tai ne on tehty jo ennenkin. Sen sijaan sääliä ohjaajaa kohtaan löytyy useastakin kohtauksesta, kuten ensimmäisen osan kuvamateriaalia sisältävistä muistelmista. Kyseessä taitaa olla ensimmäinen elokuva koskaan, jossa myös koira on saanut osakseen takauman.

Kuva
Anamorfinen 1.85:1-suhteinen kuva on alkuperäisessä muodossaan ja yllättävän hyvälaatuinen. Lähiotokset ja yleisesti ottaen kaikki valoisan aikaan kuvatut kohtaukset ovat suhteellisen teräviä ja väririkkaita. Kontrasti on lievästi haalistunutta. Pimeyden laskeutuessa kuvan tarkkuus kärsii hieman, mutta pysyy kuitenkin siedettävällä tasolla. Roskia ja naarmuja on vähän, eivätkä ne yllä haitaksi asti.

Ääni
Ääniraitana löytyy vain Dolby Digital 2.0, joka kuitenkin hoitaa tehtävänsä. Äänet kuuluvat ilman kummempia häiriöitä niin musiikin kuin dialoginkin osalta. Edellistä osaa vaivannut äänten särkyminen korkeimmilla nuoteilla on korjattu, mikä helpottaa ääniraidan kuuntelua huomattavasti.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä minkäänlaista lisämateriaalia. The Hills Have Eyes -julkaisun positiivisen lisämateriaalitarjonnan jälkeen on jatko-osan ekstrat melkoinen pettymys.

Yhteenveto
Jatko-osa kulttimainetta niittäneelle Hills Have Eyes -elokuvalle on vain kalpea varjo  edeltäjästään. Ensimmäisen osan ajoittainen jännittävä tunnelma on muutettu kepeämmäksi ja huomattavasti lähemmäksi ohjaajansa tavaramerkiksi muodostunutta slasheria, eikä alkuperäisestä ideasta ole jäljellä kuin henkilöhahmot.

Future Filmin julkaisu on lisämateriaali pois lukien kohtuullinen niin kuvan kuin äänen osalta. Takakannen K-18 -merkintä saattoi olla totuudenmukainen joskus valmistusvuonna (jos silloinkaan), mutta on nykyään vähän liioiteltua.