Elokuva
Ruggero Deadato on saanut maineensa rajujen ja raakojen väkivaltaelokuvien ohjaajana läninnä hänen kannibaalielokuviensa kautta. Näistä tunnetuin ja pahamaineisin lienee vuonna 1979 valmistunut Cannibal Holocaust, jota oltiin aikanaan kieltämässä kilpaa ympäri maailmaa. Myös seuraavana vuonna julkaistu Last House on the Edge of Park sai kärsiä sensuurista, ja se kiellettiin esimerkiksi Suomessa ja Englannissa. Brittein saarilla teos sallittiin lopulta rajusti sensuroituna, mutta Suomessa se vihdoinkin voitiin julkaista täysin leikkaamattomana versiona. Talo puiston laidalla poikkeaa huomattavasti Deodaton kannibaalielokuvsta. Samankaltaista graafista veren vuodatusta on turha odottaa. Tarinan voima piilee henkilöiden sairaalloisten luonteenpiirteiden paljastamisessa. Toki mukana on myös julmaakin väkivaltaa, kuten raiskaus ja naisen perinpohjainen viiltely, mutta pelkkää taukoamatonta gore-juhlaa odottavat tulevat pettymään. Myös naiskauneutta esitellään varsin estottomasti ilman ihailua häiritseviä vaatekappaleita siinä määrin, että se saattaa kiinnittää varsinkin alastomuudelta suojattujen Hollywood-elokuvien katsojien huomion.

Yleisesti katsotaan, että House of the Edge of the Park on Deodaton uusi näkemys Wes Cravenin samankaltaisesta teoksesta Last House on the Left (1972). Enemmän kuin lievästi yhteneväisten juonellisten elementtien ohella eräs edellä mainittuja elokuvia yhdistävä tekijä on molemmissa samankaltaista murhanhimoista mielipuolta esittävä David Hess. Molemmissa tapauksissa hän tekee erittäin vahvan roolityön rikoksiin taipuvaisten, henkisesti heikompien ja helposti johdateltavissa olevien johtohahmona ja esikuvana. Kieltämättä teoksilla on tiettyjä yhteneväisyyksiä, mutta Deodato lähestyy tutuhkoa aihetta uudesta näkökulmasta luoden omanlaisensa teoksen, joka on kokonaisuudessaan vähintäänkin yhtä vakuuttava kuin henkinen esiteoksensa. Ilmeisin ero teosten välillä johtuu Deodaton päätöksestä jättää pois kaikki komediallinen ja tunnelmaa helpottava aines keskittyen ahdistavan tunnelman jatkuvaan tihentämiseen. Tosin puiston laidalla sijaitsevassa talossakin on näennäisesti omat onnen hetkensä, mutta tunne on lähinnä näennäistä. Ristiriidat ja uhkaava tunnelma piilevät alati ulkokuoren alla odottaen vääjäämätöntä purkautumiskanavaa.  

Tarina saa alkunsa kauniin, miltei kehtolaulua muistuttavan melodian soidessa. Unenomaisiin tunnelmiin johdattelevan musiikin tahdissa ajaudumme hyvin pian painajaismaisen kaaoksen keskelle Alexin surmatessa julmasti auliin nuoren neidon. Kohtauksen hempeän musiikin ja rajun visuaalisen annin luoma kaksijakoisuus toimii hyvin kärjistäen tilannetta romantiikan kaikotessa toisaalta hyvin nopeasti kauniisti alkavassa kohtauksessa. Kohtaus symboloi laajemminkin elokuvan laajempaa teemaa. Jos Deodaton kannibaalielokuvissa oli tarkoitus tutkia ihmisyyttä ja sivistyneisyyttä vertaamalla järjettömiin aggressioihin taipuvaisten länsimaisten sivistyneiden tapoja viidakkojen keskellä luonnon kanssa tasapainossa eläviin alkuasukkaisiin, puiston laidalla tutkimuskohteina toimivat urbaanit kaupunkijupit ja jälkeenjääneinä pidetyt, henkisesti tasapainottomat maalaisjuntit. Voisiko olla, että ihmisten keskinäinen paremmuus ei liitykään heidän synnyiseutuunsa tai yhteiskunnalliseen asemaansa, vaan henkilökohtaisiin ominaisuuksiin, valintoihin ja tekoihin.

Alkukohtauksen jälkeen siirrymme hetkeksi hieman toisenlaisiin tunnelmiin. Surmatyöstä on kulunut noin vuosi, kun Alex (Hess) ja Ricky (Giovanni Lombardo) valmistautuvat illan rientoihin. Tuolloin paikalle saapuvat Tom (Christian Borromeo) ja Lisa (Annie Belle), joiden auto vaatisi pikaista korjausta. Alex ja Ricky suostuvat vastentahtoisesti korjaamaan auton, vaikka alkaa olla jo varsin myöhä. Kiitokseksi palveluksestaan Tom ja Lisa kutsuvat autonkorjaavat mukaansa juhliin, jonne he ovat menossa. Paikan päällä on viisi rikasta juppia, jotka suhtautuvat ylimielisen pilkallisesti automekaanikoihinsa. Vaikuttaa siltä, että rahvaan kansanosan ainoa tarkoitus on saada rikkaat jupit tuntemaan itsensä ylivertaisiksi. Alex hermostuu pahanpäiväisesti saamastaan kohtelusta ja päättää ottaa ohjat käsiinsä. Alun kohtaus antoi jo osviittaa tulevasta, mutta viimeistään nyt tilanne alkaa vaikuttaa erittäin uhkaavalta.

Erityisesti tarinan pahoja poikia esittävät Hess ja Lombardo tekevät loistavaa työtä rooleissaan. Sen sijaan talossa asuvat jupit jäävät hieman vaisuhkoina kaksikon varjoon, vaikkeivät täysin suostukaan jättäytymään pelkän uhrin asemaan. Hess ja Lombardo ovatkin saavuttaneet eräänlaisen ikonin aseman gore-henkisten elokuvien tuhmien poikien esittäjinä, joskin Lombardo tunnetaan paremmin heikkotahtoisena uhrina, jollaisena hänet voidaan nähdä myös tällä kertaa. Mainittavaa muissa hahmoissa on pieni ristiriitaisuus. Vaikka heidän oletettavasti on tarkoitus olla tyypillisiä ylemmän amerikkalaisen luokan edustajia, heistä vääjäämättä tulee mieleen peribrittiläinen aatelisluokka. Musiikkivalinnat saattavat pikaisesti katsottuna vaikuttaa hieman oudoilta, mutta teokseen syvennyttyään huomaa niiden toimivan erinomaisesti. Kokonaisuutena Hause on the Edge of Park on toimiva ja tehokas ihmisen pimeämpää puolta tutkiva teos, joka aiheestaan ja etenkin näyttelijöiden työskentelyssä ja tarinan uskottavuudessa ilmenevistä puutteistaan huolimatta jaksaa viihdyttää alusta loppuun.

Tekniikka
Anamorfinen video on kokonaisuudessaan varsin kohtuullinen pienen budjetin tuotannolle, vaikka erityisesti reunakorostus nousee esille erittäin ikävällä tavalla lähes koko ajan. Varsinkin hämärissä kohtauksissa on paikoitellen havaittavissa rakeisuutta ja puutteellisten mustan tasojen aiheuttamaa yksityiskohtien katoamista. Myös liikesumeus ja rakeisuus laajemmissa otoksissa sekä tautalla olevissa kohteissa heikentää kuvan yleisarvosanaa hieman. Dolby Digital 2.0 -ääniraita tekee tehtävänsä tyydyttävästi tarjoamatta erityisempiä tilatehosteita.

Lisämateriaali
Mielenkiintoisin osio on Rickyä esittävän Giovanni Lombardo Radicen (aka. John Morghen) tekstimuotoinen haastattelu, jossa mies kertoo arvosteltavan elokuvan tekemisestä ja laajemminkin omasta elokuvaurastaan. Kuvagalleriassa esitellään joukko still-kuvia kauniin, elokuvan alkuminuuteilta tutun melodian soidessa taustalla. Lisäksi mukana on elokuvan alkuperäinen traileri ja suuri joukko muiden Firefoxin julkaisemien elokuvien mainostrailereita.

Yhteenveto 
Ruggero Deoddaton House on the Edge of The Park käsitetään usein Wes Cravenin Last House on the Leftin uudeksi versioksi. Kieltämättä näillä elokuvilla on tiettyjä yhteisiä nimittäjiä, mutta Deodato tuo tutuhkoon tarinaan oman tuoreen näkökulmansa. Pahamaineisista kannibaalielokuvista muistettu Deodato jatkaa ristiriitojen tutkimista. Kannibaalielokuvista tutun sivistyneiden länsimaalaisten ja alkeellisissa olosuhteissa elävien alkuasukkaiden tilalla rinnastusparina tällä kertaa ovat rikkaat kaupunkilaisjupit ja maaseudulla asuvat, rikollisille teille ajautuneet ja henkisesti tasapainottomat miehet.