Elokuva:

Sanotaan, että imartelun korkein aste on plagiointi. Mikäli näin todellakin on niin Sir Alfred Hitchock epäilemättä myhäilee tyytyväisenä pilvenreunalla katsellessaan kuinka hänen ideoitaan hyödynnetään nykypäivän elokuvateollisuudessa. Tosin varsin usein plagiointia on tapana kutsua kunnianosoitukseksi.

Arvostelun kohteena oleva vuonna 1979 valmistunut Hyytävä syleily on Uhrilampailla vuoden 1991 parhaan ohjaajan Oscarin napanneen Jonathan Demmen uran varhaistyö. Näkökulmasta riippuen elokuva on joko kunnianosoitus Hitchcockin elokuville tai häikäilemätöntä plagiointia mestarin luomien ideoiden pohjalta.

Roy Scheiderin näyttelemä Harry Hannan on CIA:n agentti, jonka mielenterveys järkkyy, kun pieleen menneen rutiinikeikan yhteydessä hänen vaimonsa saa surmansa. Hannan passitetaan muutamaksi kuukaudeksi lepäämään parantolaan. Palatessaan kotiinsa Hannan huomaa tuntemattoman nuoren naisen kissoineen ja kultakaloineen asettuneen taloksi hänen asuntoonsa. Christopher Walkenin tulkitsema CIA-esimies puolestaan on jokseenkin haluton ottamaan hermoromahduksen saanutta miestä takaisin rinkiin. Kaiken lisäksi Hannan kokee olevansa jatkuvien tappoyritysten kohteena. Hänen oloaan ei mainittavasti tee paremmaksi kotoa löytyvä omituinen arameankielinen viesti.  

Yhdessä alivuokralaisensa Ellien (Janet Margolin) kanssa Hannan alkaa selvittää viestin sisältöä saaden selville ettei hän suinkaan ole ainoa viestin vastaanottaja. Merkittävä eroavuus muihin viestin saajiin tosin on se, että Hannan on yhä elossa.

Elokuvaa kuljetetaan eteenpäin monista Hitchcockin elokuvista lainatuilla oivalluksilla ja kukaties tarina toimisi paremmin jos se olisi sijoitettu valmistumisjankohtansa sijasta tapahtumaan esimerkiksi 1950-luvulle. Nyt muutamat juonenkäänteet ja erityisesti Harry Hannanin dialogi vaikuttavat hetkittäin suorastaan vanhentuneilta.

Elokuvan loppuratkaisu ei tule suurena yllätyksenä lajityyppiin perehtyneille katsojille, mutta siitä huolimatta elokuvan viimeinen varttitunti Hitchcock-lainoineen on kohtuullisen tyylikästä katsottavaa. Tästä lankeaa kiitos myös Tak Fujimoton kuvaustyölle.

Kuva:

Kuva on alkuperäisessä kuvasuhteessa, mutta ei kuitenkaan anamorfinen. Muutenkaan kuvan laatu ei silmiä hivele, sillä kuva on varsin tummasävyinen. Masterina käytetty printti on kaiken lisäksi ollut melkoisen naarmuinen. Kun mainitaan vielä haalistuneen oloiset värit niin eiköhän tässä ala muodostua jonkinlainen käsitys kuvan tasosta.

Ääni:

Kiekon ääniraita on tuttua ja turvallista matkaradiotasoista monoääntä sieltä tukkoisemmasta päästä.

Miklos Rózsan elokuvaan säveltämä musiikkiraita on elokuvan genrelle uskollinen ja toimii oivallisesti tunnelman luojana.

Lisämateriaali:

Lisämateriaalia edustavat Scheiderin, Margolinin ja Demmen englanninkieliset tekstimuotoiset filmografiat.

Yhteenveto:

Klassisen trilleriviihteen ja eritoten Alfred Hitchcockin tuotannon ystäviä tämä elokuva viihdyttänee. Jos ei muuten niin on hauska bongata elokuvasta viitteitä Sir Alfredin tuotantoon.

DVD on tekniseltä tasoltaan suoraan sanottuna vaatimaton.