Elokuva
John Smith (Alex Pettyfer) on kuin kuka tahansa teini-ikäinen huolineen, paitsi että hemmo on kotoisin planeetalta nimeltään Lorien ja siellä tunnettu nimellä Numero neljä. Toiselta taivaankappaleelta tulo tuo luonnollisesti nuoren miehen elämään tukulti muitakin murheita kuin koulunkäynti ja ensirakkaus. Päättymättömällä karkumatkallaan John reissaa ympäri Amerikan Yhdysvaltoja jedimäisen suojelijansa Henrin (Timothy Olyphant) kanssa ja vaihtaa henkilöllisyyttä aina tarpeen niin vaatiessa. Pelissä on molempien henki, sillä tarkoituksena on koko ajan pysytellä askeleen edellä Lorienin kansanmurhasta selvinneitä perillisiä jahtaavilta ilkeiltä Mogadorianeilta, joiden johtajalla (Kevin Durand) tuntuu olevan jotain henkilökohtaistakin nuoriherra Smithiä vastaan. Pako jatkuu, kun John saa näkyvän todisteen Numero kolmen kuolemasta. Lopulta kaksikon matka Floridasta kauas Ohioon, Paradisen pittoreskiin kaupunkiin.

Vaikka Johnin pitääkin valmistautua tulevaan intergalaktiseen taisteluun, myös koulunkäynti maa-planeetalla on hoidettava kunnialla. Onneksi Paradisen lukiossa opiskelee myös Sarah Hart (Dianna Argon), valokuvaamista rakastava kaunokainen, joka saa nopeasti Johnin aliensydämen sykkimään aivan uuteen tahtiin. Mutta koulussa on myös Mark (Jake Abel), niin ikään Sarahiin silmänsä iskenyt tähtifutari, joka ei kaihda keinoja taistelussa tunkion kovimman kukon tittelistä. Ainoaksi ystäväksi opinahjosta Johnille löytyy outolintu Sam (Callan McAuliffe), joka saa ihmettelemisen aihetta siitä, ettei John muiden tavoin ensimmäiseksi tyrmääkään tämän teorioita abduktoidusta isästään ja universumin toiselta laidalta tulevista vierailijoista. Ja aivan kuin teinirakkauden kolhut eivät riittäisi tekemään Johnin elämästä tarpeeksi hankalaa, myös Magodorianit saavat vihiä tämän olinpaikasta ja saapuvat Paradiseen hampaisiin asti aseistautuneina.

Hitchcockin Takaikkunaa (1954) teinisti plagioineella Paranoialla (Disturbia, 2007) hittisuoneen osunut ohjaaja D.J. Caruso on Hollywoodin sekatyöläinen, joka aloitti uransa tv-maailmassa jo 1990-luvun puolivälissä. Product placementia elokuvan teon olennaisena elementtinä pitävän viihdemaakarin kädenjälki on persoonatonta ja munatonta, vaikka novellistien Jobie Hughesin ja James Feyn pseudonyymillä Pittacus Lore julkaisema I Am Number Four voisikin edes yrittää tehdä eroa niihin satoihin teini-scifeihin, joita näkee ensi-illoissa videovuokraamoiden hyllyillä.

Liukuhihnakynäilijöiden Alfred Goughin, Miles Millarin ja Marti Noxonin käsikirjoitus on vain sarja yliluonnollisia tapahtumia sidottuna löysästi teinielämän realiteetteihin, eikä sen puolivillainen ote ja varsinkaan itsestään selvyyksiä monotonisesti toistava dialogi tule taatusti herättämään maksavaa yleisöä. Sormusten herrojen jälkeen jokainen elokuvantekijä on yrittänyt löytää seuraavaa viisasten kiveä uudempien fantasiakirjallisuuden ”klassikoista”, mutta kuten niin usein ennenkin, sitä kuitenkaan löytämättä. Myös tuottaja Michael Bayn ”sieltä rahalla yli missä aita on matalin”-mentaliteetti näkyy Caruson sieluttomassa lopputuloksessa.

Viisi vuotta sitten Alex Pettyferille tarjottiin pikahissiä tähtiin, mutta lapsiagentti Alex Riderin bondmaisesta Strombreaker -seikkailusta ei sellaista ikinä tullut. Uusi yritys I Am Number Fourin särmättömänä valokinnas John Smithina tulee jäämään samalle tasolle, vaikka Pettyfer tekeekin kaikkensa saadakseen mulkoiluihinsa samankaltaista viettelyä ja uhmaa kuin Robert Pattinson Twilight -saagan vampyyri-Edwardina. Dianna Agron ei häikäise hänkään, Jake Abelin pelkkä läsnäolokin ärsyttää eikä pelastajaksi ole myöskään Callan McAuliffen sidekick Samista. Eniten käy sääliksi jääkatseista Timothy Olyphantia ja Clancy Brownilta isokokoisten pahisten pääpaikan perinyttä Kevin Durandia, joille ei kovinkaan paljoa ole nuorempaa maksavaa yleisöä häpeilemättömästi kosiskelevassa kohelluksessa keksitty.

Trevor Rabinin score kuulostaa siltä kuin se olisi lainattu sadasta eri lähteestä ja koottu huolimattomasti potpuriksi sankarillisia teemoja rankempaa rockrymistelyä. Samaan helmasyntiinhän Rabin onkin syyllistynyt koko uransa.

Yhteenveto
Löysä ja veltto kevytscifi potkii kuollutta hevosta ilman ambitioita omaperäisyyteen. Kirjasarja jatkuu kyllä, elokuva toivottavasti ei.