Elokuva
Oli vaikeaa uskoa, että Mulholland Driven jälkeen David Lynch pystyisi vielä lisäämään kierteitä ja moniulotteisuutta elokuviinsa. Jälleen kerran tämä vastavirtaan uiva tunnelmallisuuden mestari on todistanut epäilyt vääriksi. INLAND EMPIRE on miehen uusin elokuva. Samalla se on ohjaajan vahvin ja omaperäisin tuotos. Reseptiä voisi kuvailla jotenkin seuraavasti: ota edellinen elokuva (tässä tapauksessa Mulholland Drive), lisää pari kierrettä ja saat uuden Lynch-elokuvan. Ja kansa hurraa surrealistisen gurunsa uudelle teokselle.

Juonta on lähestulkoon yhdentekevä selittää, mutta kerrotaan tapahtumat pääpiirteittäin: Nikki Grace (kerrassaan fantastinen Laura Dern) on uralleen uutta nostetta hakeva näyttelijä. Hän pääseekin ohjaaja Kingsley Stewartin (Jeremy Irons) uuteen elokuvaan, josta povataan suurta hittiä. Vastanäyttelijäkseen Nikki saa naistenmiehenä tunnetun Devon Berkin (Justin Theroux).

Tähän mennessä katsojat ovat vielä mukana tarinassa. Sitten tapahtuu Lynchin elokuville varsin tyypillinen käänne: henkilöt muuttavat nimeään ja paikkaansa. Tässä tapauksessa tosin Nikki ainoastaan menettää käsityksensä siitä, näytteleekö elokuvan Sueta, onko hän itse todella Sue, vai tapahtuuko kaikki jossain unessa. Samaa pohtii myös tarinaan täysin kietoutunut katsoja. Tästä alkaa painajaismaisen ahdistavaksi etenevä INLAND EMPIRE, joka todella pistää pollan pyörälle.

Kuten useimmat Lynchin elokuvat, on INLAND EMPIREkin vahvasti audiovisuaalinen kokemus. Digivideokameralla kuvattu elokuva on melko suttuinen, mutta ei loppujen lopuksi juuri vaikuta katselunautintoon. Äänisuunnittelijanakin toimiva Lynch käyttää hyvin painostavaa musiikkia ja säikäyttäviä äänitehosteita lisätäkseen katsojan paniikinomaista tunnetta.

Lynch ei olisi Lynch, jollei mukana olisi omalaatuista huumoria. Tällä kertaa sitä edustaa ihmisjänisten tähdittämä komediasarja. Myös Los Angelesin katuhuorien esittämä musikaalinumero ja lopputekstien raivokas tanssikohtaus ovat omiaan nostattamaan hymyn huulille.

Kuten Lynch on itse moneen kertaan sanonut, tekee Laura Dern pääosassa elämänsä roolin. Ottaen huomioon hänen erittäin vaikean tehtävänsä, suoriutuu hän siitä erinomaisesti. Sivuosissa ennen kaikkea Jeremy Ironsin ja Harry Dean Stantonin nautittava näyttelytyö synnyttää hykertelyn tunteita.

Vaikka Lynchin elokuvat ovat jo katseltuna erittäin vaikuttavia, alkaa todellinen uppoutuminen vasta elokuvan jälkeen. Katsoja alkaa mielessään yhdistellä erilaisia langanpätkiä yhteen ja yrittää löytää merkityksen näkemälleen. Kissa ja hiiri –leikki David Lynchin mielen kanssa ei tosin ole sitä helpointa, joten ei kannata masentua, jollei elokuvaa ensimmäisen katselukerran jälkeen ymmärräkään.

Yhteenveto
INLAND EMPIRE on kaikkea sitä, mitä olisi voinut toivoakin. Yli kolmen tunnin kesto ja vaikeaselkoinen rakenne voi olla liikaa monelle, joten kannattaa ottaa selvää miehen töistä ja tyylistä ennen kuin menee elokuvaa katsomaan. Lynchisteille luvassa on kuitenkin uskomaton vuoristorata.