Kirjailija Hanif Kureshin eroottissävytteisiä tekstejä on elokuvattu aiemminkin. Patrice Chéreaun ohjaama Intimacy on niistä järjestyksessään jo kuudes. Yhteistä kaikille tarinoille tuntuu olevan oman itsensä löytäminen seksuaalisuuden kautta, sekä tapahtumapaikka Lontoo, missä Kureshi on myös itse syntynyt.

Mark Rylance esittää baarimestari Jay’tä, miestä, joka on hylännyt perheensä ja epäonnistunut muusikon urallaan. Ainoa valopilkku hänen tyhjässä elämässään on aina keskiviikkoisin hänen luonaan vieraileva Claire (Kerry Fox). Sanaakaan sanomatta Jay ja Claire naivat toisiaan, ja sitten Claire lähtee. Ennen pitkää hiljaisena salaisuutena alkanut seksisuhde on muuttanut heitä kumpaakin, jättänyt molempiin jotain, mikä saa Jayn kiinnostumaan hiljaisesta kumppanistaan yhä enemmän. Mutta voiko mikään palata ennalleen enää sen jälkeen, kun molemmat tuntevat toisensa, tietävät toistensa salaisuudet ja kaiken muun, mitä seksi ei kerro?

Berliinin elokuvafestivaaleilla vuonna 2001 parhaan eurooppalaisen elokuvan palkinnon voittanut Intimacy alkaa kieltämättä tylsästi. Mitään ei tunnu tapahtuvan, ja pitkähkö seksikohtaus saa vain kameralle syyn leikkiä taiteilijaa. Kun henkilötkään eivät puhu mitään, tai puhuvat lähes puutaheinää, alkaa elokuva väkisin tylsistyttää. Onneksi asiaan tulee muutos, ja hitaasti käynnistyessään Intimacy alkaa kiinnostaa. Hidastempoiseksi draamaksi juoni kehittyy ihme kyllä tarpeeksi vetäväksi, jotta sitä jaksaa seurata. Kun henkilöt alkavat puhua enemmän, poistuu tylsyys huomaamatta.

Henkilöhahmot on rakennettu hyvin, ja maailma heidän ympärillään on tukeva. Seksi on päähenkilöille turvapaikka, mistä hakea lohtua tunteettomuuteen. Seksi ei silti ole pääosassa, eikä elokuva todellakaan ole pelkkää sitä itseään. Vaikka sivuhenkilöt jäävätkin päähenkilöiden luoman maailman ulkopuolelle, asetelma toimii silti kohtuullisen hyvin. Ajoittain Intimacy muistuttaa tunnelmaltaan Akih Fatimin Suoraan seinään -elokuvaa. Epäonnistumisten aiheuttama yksinäisyys ja pinnan alla hiljaa muhivat tunteet ovat molemmissa läsnä.

Mukana olevista näyttelijöistä mainittakoon vielä Marianne Faithfull (mm. Marie Antoinette, 2006) sekä Timothy Spall (mm. Harry Potter). Näistä varsinkin jälkimmäinen tekee mainion roolisuorituksen rakkaudessa pärjäämättömänä taksikuskina. Takakannen ranska-tiedoista poiketen elokuva on kuitenkin englanninkielinen. Englantia ranskalaisittain puhuvat ihmiset kuulostavat kyllä hieman hassuilta, mutta vivahteet tuovat Lontoon kaduille vain pientä eksotiikkaa.

2.35:1-suhteen anamorfinen kuva on nättiä katsottavaa. Värit on säädetty kohdalleen ja musta näkyy mustana. Häiriöitä ei kuvassa esiinny, mutta kameraa tarkentamassa olisi voinut olla pätevämpi henkilö. Nyt kuva muuttuu lyhyiksi hetkiksi aavistuksen verran epätarkaksi. Muutoin kuva on yleisilmeeltään terävä.

Englanninkielinen Dolby Digital 2.0 -ääniraita on myös ihan hyvää laatua. Hiljaisemmissa kohtauksissa on pyritty rakentamaan kaikenlaista pientä äänimattoa taustalle. Dialogi kuuluu myös selkeästi eikä valittamista juurikaan ole. Musiikkina kuullaan niin Chemical Brothersia, Boney M:ää kuin David Bowietakin, mutta kappaleet kuuluvat kovin huonosti ja tunkkaisesti. Tietysti popimman puolen artistit olisi voinut korvata joillakin tuntemattomammilla ranskalaisesiintyjilläkin.

Julkaisu ei sisällä lainkaan lisämateriaalia.

Eroottista draamaa mielellään katsoville Intimacy on hyvä valinta. Se on tarina kahden ihmisen välisestä seksistä, joka saa miehen kiinnostumaan naisesta liiankin paljon. Hieman masentava elokuva on ihan laadukasta jälkeä tylsähköä alkua lukuun ottamatta, ja jättää jälkeensä mukavan haikean tunnelman.