Elokuva

Yoshinobu Fujioka on entinen nyrkkeilijä, joka lukuisten loukkaantumisten jälkeen päätti vaihtaa elämänsä suuntaa. Nykyisin mies toimii buddhalaisen Puhtaanmaan koulukunnan pappina ja pyörittää Tokiossa omaa Munkkibaariaan, jossa on tarjolla juoman ohella myös sielunhoitoa. Suomen kansainvälisesti arvostetuimpiin dokumenttiohjaajiin lukeutuva Pirjo Honkasalo on ohjannut Fujiokasta kiehtovan henkilökuvan, joka keskittyy seuraamaan miehen periksiantamatonta taistelua omien demoniensa selättämiseksi ja mielenrauhan löytämiseksi. Honkasalon, jonka edellisestä ohjauksesta Melancholian 3 huonetta on ehtinyt kulua jo kuutisen vuotta, kutsui elokuvantekoon Japaniin paikallinen yleisradioyhtiö. Ohjaajalle annettiin vapaat kädet, vaatimuksena oli vain elokuvan sijoittaminen Tokioon.

ITO - kilvoittelijan päiväkirja rakentuu kohtaamisille. Fujioka tapaa epätrendikkään pitkissä ja staattisissa kohtauksissa muun muassa entisen nyrkkeilyvalmentajansa sekä oman äitinsä, joka oli hylännyt lapsensa jo aivan pieninä. Kohtaamiset ovat Fujiokalle vaikeita ja tuskallisia, mutta valottavat oivaltavasti sitä tapaa, jolla ihminen valitsee elämänpolkunsa. Honkasalo ei selitä, vaan rakentaa tarinaan useita eri tasoja ja tarjoaa tapahtumille monia eri tulkintavaihtoehtoja. Kertomusta voi lukea yhtä hyvin kuvauksena matkasta uskonnon tarjoaman maailmanselityksen äärelle kuin uskonnon kritiikkinäkin. Fujiokan hengellinen kilvoittelu on tinkimätöntä, vaikka uskonto ei selvästikään kykene vastaamaan kaikkiin miehen kysymyksiin.

Elokuvan subteksti on Robert Bressonin minimalistinen mestariteos Maalaispapin päiväkirja (Journal d'un curé de campagne, 1951), johon ITOn englanninkielinen alaotsikko Diary of an Urban Priestkin viittaa. Honkasalo kuvaa Bressonin lailla pappismiehen sisäistä kamppailua vakaumuksensa, epäilystensä ja ympäristön odotusten ristipaineessa. Fujioka on silminnähden herkkä ja itsekin sisäistä rauhaa etsivä persoona, joka pappisvihkimyksestä huolimatta kykenee vain hyvin rajallisesti tarjoamaan lohtua ja apua häntä tapaamaan tulleille ihmisille. Bressonille ja Honkasalolle on yhteistä myös kuvauksen poeettisuus. Kuolemaa ja katoavaisuutta pohtivissa kuvissa on pakahduttava määrä surumieltä ja epätoivoa, mutta myös kaiken voittavaa kauneutta.

Elokuvan kieltä syvästi ymmärtävänä kuvaajana Honkasalo on aina ollut yliveto. Yhdessä Marita Hällforsin kanssa kuvattu ITO keskittyy pääasiassa tarkastelemaan lähikuvin Fujiokan kasvoja ja niiden välittämää informaatiota miehen mielen herkistä liikkeistä. Tuskin havaittavasti heiluva käsivarakamera muistuttaa kuvaajan olemassaolosta ja tuo tarinaan vahvan läsnäolon tunnun. Kokonaan yöaikaan kuvatut kaupunkikuvat eivät ole laajoja panoraamoja vaan intiimiin tarinaan hienosti sopivia rajatumpia urbaaneja tiloja, joiden valon ja varjon leikki on tallennettu kiehtovasti.

Humaani ja inhimillistä kärsimystä ymmärtävä elokuva on kiertänyt kansainvälisillä festivaaleilla jo vuoden päivät. Jos maailmassa olisi rahtuakaan oikeudenmukaisuutta, saisi Honkasalon elokuva Suomen markkinoilla osakseen edes osan siitä mukavasta nosteesta, josta kotimainen dokumenttielokuva on tänä vuonna saanut nauttia. ITO ei ole helposti lähestyttävä elokuva, mutta keskittyvän katsojan dokumentti palkitsee sitäkin ruhtinaallisemmin.

Yhteenveto
Pirjo Honkasalon herkkävaistoinen henkilökuva Yoshinobu Fujiokasta on ankara ja askeettinen, mutta yhtä aikaa henkeäsalpaavan esteettinen kuvaus omaa tietään etsivästä ihmisestä.