Elokuva
Sandra Bya (Marion Cotillard) saa jäätävän herätyksen, kun päikkärit katkaisee puhelu työpaikalta, aurinkopaneeleja valmistavalta tehtaalta. Sandran kuudentoista työkaverin pitää viikonlopun jälkeen äänestää haluavatko he tuhannen euron bonuksen, joka tietäisi Sandralle potkuja, vai haluavatko he pitää työkaverinsa ilman extrapalkkioita, molempiin ei tehtaalla ole varaa. Kahden päivän ja yhden yön aikana mitataan ihmisyyden ja ystävyyden rajat, kun vastakkain asetetaan kaikkien kovasti kaipaama lisäraha ja yhden tuttavaperheen tulevaisuus.

Nimekkäät ja monesti palkitut ohjaajaveljekset Jean-Pierre ja Luc Dardenne ovat koko uransa tehneet persoonallisia elokuvia pienistä altavastaajista, eikä uusin, Kaksi päivää, yksi yö, tuo poikkeusta. Dardenneiden pelkistetty, miltei dokumentaarinen tyyli, pitkillä otoilla operoiva käsivarakuvaus (puikoissa pitkäaikainen yhteistyökumppani ja alan ammattilainen Alain Marcoen) ja kaikesta manipuloinnista ja turhasta siirappisuudesta riisuttu kerronta luovat tapahtumille oman, realistisen atmosfäärinsä, johon uskoo kuin dokumenttiin.

Tarinan puolesta Dardennet asettavat katsojan mielenkiintoisen kysymyksen eteen, missä kumpaakaan valittavissa olevaa vaihtoehtoa ei voi suoraan sulkea pois vääränä. Tonni ylimääräistä kun on nykyaikana tuhansille perheille niin iso raha, että se on väkisinkin otettava vakavasti. Ystävyys on toki tärkeä sekin, mutta omien lasten tai puolison hyvinvointi, vaikka sitten hetkellinenkin, ajaa nopeasti ohi oman piirin ulkopuolisten hädän ja tarpeen. Ajatus elokuvan esittämämästä valintatilanteesta on toki kärjistetty ja absurdikin, mutta samalla se heijastaa realistisen kuvan ajastamme, jossa suhde mammonaan tuntuu niin usein määrittävän onnellisuuden mitat. Yhtä aika elokuva käsittelee ajatuksella myös vastuun ottamista ja kantamista, osapuolten esitellessä ratkaisujaan monin eri motiivein, joita kaikkia yhdistää se, että vastuu tilanteesta kuuluu aina jollekin muulle kuin heille itselleen.

Fiksun elokuvan kirkkain keskus on Marion Cotillardin sielukas ja sisäistetty roolityö. Niin paljon kuin Sandra tarvitseekin työpaikkansa, yhtä vähän hän haluaa säilyttää sen kerjäämällä työkavereiltaan sääliä. Täysin suvereenisti niin genrestä toiseen kuin yli valtamerenkin persoonallisten euroelokuvien kuin Hollywoodin megatuotantojenkin välillä liikkuva Cotillard todistaa pienin elein, mutta suurella tunteella olevansa oman sukupolvensa parhaita näyttelijättäriä. Sivurooleista vahvimmin on läsnä Fabrizio Rongione Sandran aviomiehenä Manuna, jonka usko tulevaisuuteen on tapahtumista huolimatta toiveikas ja onnistumiseen uskova.

Yhteenveto
Pieni suuri elokuva ihmisistä ihmisille.