Elokuva

Harvey Shine (Dustin Hoffman) on elämänsä ehtoopuolelle ehtinyt säveltäjä, joka joskus haaveili jazzpianistin urasta, mutta on päätynyt elättämään itsensä mainosrenkutuksia tehtailemalla. Hän matkustaa Lontooseen tyttärensä häihin vain todetakseen pudonneensa kelkasta - ex-vaimon uusi elämä kukoistaa, ja tytärkin ilmoittaa astelevansa alttarille mieluummin isäpuolensa käsikynkässä. Kun sitten työnantajakin kertoo vaihtavansa Harveyn niin sanotusti parempaan mieheen, jää herra tyystin tyhjän päälle. Tyhjyyttä paikkaamaan ilmestyy viisikymppinen vanhapiika Kate (Emma Thompson), joka sinnittelee kurjassa työssä ja yrittää siinä sivussa sietää yksinäisen äitinsä yrityksiä parittaa häntä jokaiselle vastaantulevalle miehelle. Kahden rakkaudessa päähänpotkitun epätodennäköisestä kohtaamisesta sikiää toivon siemen: olisiko onni sittenkin vielä mahdollinen?

Romanttiset draamat pysyvät pystyssä tai kaatuvat sen mukaan, onko pääparin suhde uskottava. Kerran vielä, Harveyssa usko joutuu koetukselle useampaankin otteeseen, vaikka Emma Thompson ja Dustin Hoffman ovatkin rooleissaan ihailtavan välittömiä. Varsinkin Thompsonin näyttelijäntyön vaivattomuus hätkähdyttää: hän on hurmaavan aito homssuisena lentokenttävirkailijana, joka epäonnistumisen pelossa alisuorittaa niin elämässään kuin ihmissuhteissaan, mutta säilyttää silti itsekunnioituksensa. Luuseriksi hahmoteltu Hoffman jää astetta etäisemmäksi, vaikkei hänenkään roolityöstään paneutumista puutu. Suurempi ongelma on liikaa yrittävä käsikirjoitus, joka olisi voinut tarkastella rauhallisemmin Harveyn ja Katen suhteen asteittaista kehittymistä, sen sijaan että se raahaa mukanaan isoa liutaa sivuhenkilöitä ja -juonia, jotka ennemmin hajottavat kuin rakentavat tarinaa.

Kerran vielä, Harvey on täysiveristä romanttista viihdettä, jonka viehätys perustuu loistavaan näyttelijäntyöhön ja taustakuvaksi liimattujen Thamesin rantojen pittoreskiin vetovoimaan. Juoni kahdesta yllättäen toisensa löytävästä sielunkumppanista on kuluneista kulunein, mutta onneksi käsikirjoituksessa on oivaltaviakin hetkiä. Onnellisten tuokiokuvien ohella toistaiseksi tuntematon ohjaaja-käsikirjoittaja Joel Hopkins saa tarinaansa sisällytettyä aimo annoksen surumielisyyttäkin. Myös henkilöiden suorapuheisuus on virkistävää, eikä keski-ikäisiä tai keski-iän ylittäneitä noin ylipäätään nähdä liian usein romanttisten elokuvien sankareina ja sankarittarina.

Yhteenveto
Näyttelijäkonkarit Dustin Hoffman ja Emma Thompson antavat ihmisen kasvot romanttiselle viihde-elokuvalle, joka rakenteeltaan noudattaa genrensä kankeimpia kaavoja.