Elokuva
Englannin kauniilla maaseudulla komeassa linnassa asusteleva, paremmissa piireissä menestyksekästä uraa tekevä nuori pankkiiri Will Traynor (Sam Claflin) joutuu pahaan onnettomuuteen, jonka seurauksena nuori mies päätyy neliraajahalvaantuneena pyörätuoliin ja menettää elämänilonsa. Katkeroitunut Will esittää vanhemmilleen (Charles Dance ja Janet McTeer) karmaisevan ultimaattumin: jos muutosta terveydentilassa ei tule puoleen vuoteen, hän haluaa matkustaa Sveitsiin, jossa eutanaasia on laillista. Williä piristämään palkataan elämässään päämärröttömänä poukkoillut hyperenerginen ja iloinen Louisa ”Lou” Clark (Emilia Clarke), joka ottaa elämäntehtäväkseen muuttaa Willin surulliset tulevaisuuden suunnitelmat armomurhasta.

Thea Sharrockin esikoisenaan ohjaama Kerro minulle jotain hyvää on elokuva niille ihmisille, jotka haluavat tunteitaan manipuloitavan teatterissa. Ja siinä tehtävässä tämä kauniisti kuvattu (kameran takana Remi Adefarasin) onnistuukin kiitettävän hyvin. Toinen asia onkin sitten, kuinka paljon ja syvälle melankolian nuolia katsoja haluaa kehoonsa ammuttavan, sillä pakollisella poruttamisellakin on rajansa.

Vaikka synopsis tuokin vahvasti mieleen ranskalaisen hittileffan Koskemattomat (2011), kyseessä ei silti ole remake, vaan Jojo Moyesin omasta romaanistaan adaptoima tarina. Verrokkeja löytyy toki muitakin, kuten parin vuoden takainen Tähtiin kirjoitettu virhe (2014) ja vaikkapa Joel Schumacherin Rakkauden valinta vuodelta 1991, joissa myös seurattiin romantiikalla koristellusti elämässään mustimpaan kolkkaan joutuneen ihmisen valintoja, ja niitä, jotka yrittävät heitä auttaa.

Kerro minulle jotain hyvää nostatti ilmestyessään myös kohua, sillä monissa maissa vammautuneiden yhteisöt protestoivat sitä vastaan, väittämällä sen piirtävän kuvaa siitä, että perheilleen ja rakkailleen taakaksi joutuneiden ihmisten olisi parasta poistua maanpäällisistä joukoista. Kysymys kuuluukin onko elämä, johon ei enää pysty itse vaikuttamaan, elämisen arvoista? Kuinka vaan, lopputulemana on kyseessä kuitenkin vain suurelle (nais)yleisölle tehty elokuva, joka yrittää täyttää tehtävänsä ja samalla nostaa nenäliinateollisuus uuteen kukoistukseen.

Sam Claflin (Nälkäpeli -elokuvat) tekee kelpo roolin pikkuhiljaa avautuvana Willina, mutta leffan todellinen dynamo on Emilia Clarken (Game of Thrones) piri-piri-piristävän valloittava Lou, jonka sympaattisuus ei voi olla tarttumatta. Veteraanit Janet McTeer ja Charles Dance ovat stereotyyppisen yleviä poikaansa surevina vanhempina, Brendan Coyle Loun rehellinen duunari-isä ja Jenna Coleman sisko Katrina. Sivummalla nähdään vielä Steve Peacoke Willin fysikaalisena hoitajana ja Matthew Lewis Loun kuntoiluhulluna poikaystävänä Patrickina. Joanna Lumley tekee pienen cameon.

Yhteenveto
Sentimenttiä koko rahan edestä tarjoileva ”weepie”, kesän kovin poruttaja, mutta myös mekaanisen kuluneesti melankolialla manipuloiva tuote.