Elokuva

Kovaksi keitetty John Clay (Sterling Hayden) on valmistellut juonikkaan ryöstösuunnitelman istuessaan viiden vuoden kakkua Alcatrazin vankilassa. Takuuvarman keikan kohde on San Franciscon laukkarata ja sen tarkasti vartioitujen kassojen takana majailevat kaksi miljoonaa dollaria. Toteuttaakseen mahdottomalta tuntuvan tehtävän, vankilasta vapautunut Clay istuttaa saman pöydän ääreen ryhmän rahannälkäisiä miehiä, joista jokaisella on tärkeä osa monimutkaisessa palapelissä. Perinteistä "harhautus ja hyökkäys" -tyyliä noudattelevan keikan kriittisin tekijä on useissa eri paikoissa tapahtuvien toimien yhtäaikaisuus, täydellinen ajoitus. Tätä varten "jokainen ratas pyörästä" on käytävä tarkasti läpi. Jos yksi osa-alue pettää, homma kaatuu siihen.

Valmistelut etevät suunnitelmien mukaisesti, kunnes yksi tärkeä linkki odottamatta pettää - laukkaradan kassalla työskentelevä George Peatty (Elisha Cook Jr.) sortuu paineen alla ja kertoo eroaikeita uhkuvalle vaimolleen (Marie Windsor) tulevasta keikasta. Juonikas nainen lupaa olla hiiskumatta asiasta kenellekään, mutta jatkaa tiedon heti seuraavassa käänteessä salatulle rakastajalleen (Vince Edwards). Yhdessä he päättävät napata koko potin ja paeta kaupungista. Muutamaa päivää myöhemmin vuodosta tietämätön rikolliskopla asettuu asemiinsa ja jännitysnäytelmä on valmis alkamaan. 

Vuonna 1956 valmistunut The Killing muistetaan elokuvana, joka rikkoi nuoren ohjaajatähden Stanley Kubrickin maallisuuden rajaa ja mahdollisti hänelle vapaammat kädet töidensä suhteen. Tuolloin 28-vuotias Kubrick rikkoi kolmannessa pitkässä elokuvassaan perinteisiä rajoja ja osoitti poikkeuksellisella lahjakkuudellaan olevansa tuotannollisten vaikeuksien väärti - jälkipolville jättämä perintöhän muistaa miehen erittäin vaativasta ja täydellisyyteen pakkomielteisesti pyrkineestä luonteesta. Kubrickin omapäisyydestä kertoo muun muassa se, että hän antoi potkut alkuperäiselle kuvaajalle mahdottomiksi väitettyjen kuvakulmien takia. Lionel Whiten kirjaan perustuvan The Killingin varsinaiseen elokuvakäsikirjoitukseen Kubrick halusi aisaparikseen ihailemansa rikoskirjailija James B. Thompsonin. Vaikka Thompson palkattiinkin projektiin, rajoittui hänen työnsä lopulta alkuperäistä suunnitelmaa paljon pienemmäksi, avustavan dialogikirjoittajan rooliin. Kubrick halusi pitää ohjat käsissään ja kantaa vastuun kaikesta.  

Elokuvan lopputulos on tuotannollisista nousuista ja laskuista huolimatta erinomainen. Koko ikänsä elokuvahistoriallista pioneerityötä tehneen Kubrickin käyttämät koko huoneen leikkaavat kamera-ajot toimivat niin visuaalisesti kuin kerronnallisestikin. Ne mahdollistavat pitkiä ja yhtämittaisia kohtauksia, joissa roolihahmot pelaavat hyvin yhteen. Kun katkoja ei tule joka väliin, näyttelijöiden keskinäinen kemia on luonnollisimmillaan ja pääsee hyvin oikeuksiinsa. Roolitus onkin yksi onnistuneimmista osa-alueista tämän film noir -genreä edustavan elokuvan kohdalla. Kubrickin ykkösvalinta, Sterling Hayden, tekee jälleen yhden upean rikosroolin, Elisha Cook Jr. vapisee uskottavasti epävarmana aviomiehenä ja Marie Windsor sekoittaa soppaa joukon femme fatalena. Muutkaan roolit eivät paljon edellä mainitulle kolmikolle häviä.

330 000 dollarin budjetilla kasaan karsittu The Killing kohahdutti aikanaan niin yleisöä kuin kriitikoitakin eri toten omitakeisen kerrontapansa takia. Perinteisestä kronologisesta tavasta poiketen tarina avautuu katsojalle erittäin epälineaarisesti - aikajanalla pompitaan edestakaisin ja tapahtumat kerrotaan erikseen jokaisen ryöstöön osallistuvan henkilön näkökulmasta. Kaikkia uusi, kokeileva tapa ei miellyttänyt ja elokuvan ensimmäinen versio teilattiinkin huonosti menneen esikatselun jälkeen. Tuotantoyhtiö MGM käski ohjaajan leikkaamaan elokuvan uudelleen, perinteistä kronologista tyyliä mukaillen. Tämä kuitenkin vain sekoitti kerrontaa entisestään ja lopulta Kubrick sai pitää haluamansa leikkaustyylin. Vaikka elokuvan menestys jäikin varsin heikoksi, tasoitti se tulevan ohjaajasuuruuden tietä tähtiin ja kruunasi The Killingin epälinearististen elokuvien isäksi.

Kuva

Stanley Kubrickin suosiman full frame -formaatin (elokuva esitetään ilman suurempia rajauksia, miltei sellaisenaan, kun se on filmille taltioitunut) takia kuvasuhde on 4:3 ja rajaus 1.33:1.

Kuvanlaatu on ikäisekseen kiitettävä. Roskia ja kohinaa ilmenee tuon tuosta, mutta muut kriteerit ovat kohdallaan: musta on mustaa, kontrastit vahvoja ja terävyyskin pysyy hyvällä mallilla. Ajoittaista pehmeyttä ilmenee, mutta vain muutamissa kohtauksissa. Ohjaajan käyttämät kamera-ajot rikkoivat perinteitä ja niitä on ilo katsella osana tarinaa.

Ääni

Audiopuolella on tarjottavanaan englanninkielinen Dolby Digital 2.0-ääni. Puolen vuosisadan iästään huolimatta audioraita kestää arvostelun yllättävänkin hyvin. Musiikin ja dialogin väli on suhteellisen iso ja jättää keskikanavan erottelulle tarpeeksi tilaa. Mitään suuria elämyksiä ei näinkään vanhalta taltioinnilta voi odottaa: pientä suhinaa on havaittavissa ja ääni rikkoutuu toisinaan musiikin noustessa korkealle, mutta olosuhteisiin nähden paketti on hyvässä kunnossa.

Elokuvan upean musiikin on säveltänyt Gerald Fried. Hänen jazzahtava soundtrackinsa sopii elokuvan pimeiden ja savuisten nurkkien säestäjäksi todella hyvin. Tunnelma saa parhaimmillaan kämmenpohjat kosteiksi.

Lisämateriaali

MGM:n R2-julkaisu tarjoaa lisukkeena vain elokuvan trailerin, joka sisältää ison tukun juonipaljastuksia - tämä kannattaakin jättää väliin jos ei halua pilata katselunautintoaan.

Yhteenveto

The Killing on mystistä ja tupakansavuista rikollismaailman film noiria parhaimmillaan. Minimaalisin, mutta rikkain eväin se kertoo mutkikkaasti avautuvan tarinan, jonka rakenne on nykyään jo hyvinkin tuttu (mm. Pulp Fiction, Reservoir Dogs, Memento). Stanley Kubrickin nousu yhdeksi historiamme arvostetuimmaksi elokuvantekijäksi alkoi tästä elokuvasta eikä hänen personaallisen tyylinsä orastusta voi olla huomaamatta.

Suurelle yleisölle oudon, epälineaarisen kerrontatyylin laventajaksi elokuvassa päädyttiin käyttämään kertojan ääntä. Valinta tuntui varmasti 1950-luvun puolivälissä tilanteeseen sopivalta, mutta nykypäivänä sen voi jo kyseenalaistaa. Kertoja paikkaa perinteiseen tapaan juonen aukkoja, nopeuttaa tarinankulkua ja välittää katsojalle sellaista tietoa, mitä ei dialogista voisi muuten löytää. Tämänkin hyväksyy aikakauden ja budjetin silmällä pitäen.

Tuomio: Pienistä puutteistaan huolimatta rikosjännitystä parhaimmillaan.