Enkelten kaupungissa Los Angelesissa mojovasti menestynyt käsikirjoittaja Rick (Christian Bale) tuntee olevansa hukassa, irti todellisuudesta hahmona, joka ei ole hän, vaan joku, jonka elämällä ei ole suuntaa eikä merkitystä. Massiivisesta eksistentiaalikriisistä kärsivä mies kiertelee pintabileitä, kävelee rannoilla ja viettää aikaansa tyhjissä toimistorakennuksissa, mutta kaikki tuntuvat olevan kuin toisesta, ja toisessa ulottuvuudessa, jonne hänelle ei ole suotu pääsyä. Oppaina olemassa olonsa syvintä tarkoitusta etsivälle Rickille toimivat pääasiallisesti naiset, kuten ex-vaimo Nancy (Cate Blanchett), muualla naimissa oleva Elizabeth (Natalie Portman), strippari Karen (Teresa Palmer), herkkä supermalli Helen (Freida Pinto) tai viaton Isabel (Isabel Lucas). Risteysten valitsemisessa ovat viittoina myös katkera isä Joseph (Brian Dennehy) ja agressiivinen veli Barry (Wes Bentley). Kun matka, niin fyysinen kuin henkinenkin, on taitettu, jäljellä on vain kysymys: Mikä on kaiken tarkoitus? Ja samaa kysyy myös katsoja.



Terence Malickin matka, joka alkoi Tree of Lifessa (2011) ja jatkui To The Wonderissa (2012), tulee eräänlaiselle välietapille miehen uutuudessa Knight of Cups, joka on edellisiä vieläkin enemmän improvisaatiolle rakennettu ja ilman käsikirjoitusta tekaistu pseudopsykologinen haahuilu, jossa ei ole sen enempää päätä eikä häntää. Malickin itsensä kehittämä torpedointitekniikka, jossa kohtauksiin ajetaan sisään yllättäviä elementtejä ja ihmisiä kertomatta niistä etukäteen siinä esiintyville näyttelijöille, tuottaa vain epätaisaisen jatkumon kauniita kuvia, joiden järjestys ja merkitys ei välttämättä avaudu kuin niiden luojalle. Tarot-korteista nimensä napannut (Knight of Cups, Maljojen ritari, joka tarkoittaa muutosta ja/tai mahdollisuuksia) ja näiden mukaan kahdeksaan osaan jaksoteltu (Kuu, Hirtetty, Erakko, Tuomio, Torni, Ylipapitar, Kuolema sekä viimeinen, Vapaus, joka ei kuulu kortistoon) kokonaisuus on ei-lineaarinen esitys, ajatusvirtaa, jonka mukaan hyppääminen vaatii katsojalta paljon, vaikka sen vuoksissa kelluskelu ei lopulta tarjoakaan kuin välähdyksiä jonkun muun elämästä, joka ei ole elämä ollenkaan.



Eipä sillä, että Malick huitaisisi leffojaan ilman pohjimmaista ideaa, hyötykäyttäisi vain kulttimaisen maineensa tehdäkseen uuden leffan vain saadakseen rahoituksen seuraavalle. Ei toki, varmasti 72-vuotiaalla miehellä on yhä sanansa sanottavana ja oma explinaationsa elämän essenssille, mutta vastaanottoa helpottaisi kummasti se, että herran elokuvat tuntuisivat edes etäisesti narratiivisilta, eikä vain pitkältä yhtälöltä kohtauksia, joiden summaa kukaan ei ymmärrä. Hetkittäin Knight of Cups osuu olemassa olon ytimeen onnistuen kaivamaan kipeitä kohtia niin perhe-, työ- kuin parisuhteistakin, mutta elokuvan katsomiselle elintärkeä mukaan lähtö tyssää nopeasti päämäärättömään fiksuiluun.



Parasta pinnallisessa höpönlöpössä on Oscar-palkitun kuvaaja Emmanuel Lubezkin ilmiömäinen taito käyttää instrumenttiaan. Kamera heiluu, pyörii, syöksyy ja pomppii, kuvakulmat vaihtuilevat vauhdilla oudoista surrealistisiin, mutta jollain ihmeen taialla irrationaalinen kokonaisuus pysyy mestarin hyppysissä silmiä hivelevän upeasti. Kuvitteellista hattua pitää nostaa myös leikkaajatriolle Geoffrey Richman, Keith Fraase ja A. J. Edwards, joiden liki kaksi vuotta ottanut (kuvaukset alkoivat jo 2012) editointi on erinomainen tyylinäyte näennäisesti toisiinsa sopimattomien palasten yhteensitomisesta matchcutteineen ja hyppyskarveineen. Teknisesti elokuvassa ei olekaan mitään vikaa, vaan syyt vastareaktioon ovat vallan muualla.



Jostain kumman syystä Malick saa aina huippujengin (ei niitä Maikkarin julkimoita, jotka kapuavat vuorelle Duudsonin mukana) elokuviinsa, mutta komea nimilista ei tässä tapauksessa tuo pahimmillaan naurettavan latteaan ja muka-syvälliseen monologointiin yhtään mitään. Niin sanotusti täysillä tulkitsevien komeljanttareiden katalogi on komea: Christian Bale, Cate Blanchett, Brian Dennehy, Freida Pinto, Teresa Palmer, Wes Bentley, Antonio Banderas, Jason Clarke, Imogen Poots, Armin Mueller-Stahl, Michael Wincott, Joel Kinnaman, Clifton Collins Jr., Dane DeHaan ja Ryan O`Neal, sekä kymmeniä muita, joista osa vetää pienemmät tai isommat roolinsa tyystin hatusta, toisten esittäessä itseään.

Juurikin alle kaksituntinen itsensä etsimiskurssi niille, joita tyhjää elämäänsä itsesääliä tuntien tutkivien menestyneiden miesten tarina kiinnostaa. Malickin vannoutuneimmille faneillekin herran uusin voi alkaa olla jo liiankin itsekeskeinen.