Elokuva
Kun Irlantilaiset palkkatappajat Ray (Colin Farrell) ja Ken (Brendan Gleeson) tumpuloivat koti-Lontoossa yksinkertaisen keikan hirvittävällä tavalla, hermoheikko pomo Harry (Ralph Fiennes) lähettää kaksikon jäähylle Belgiaan, historiaa henkivään Bruggen kaupunkiin odottamaan ohjeita. Nuori ja kärsimätön Ray tylsistyy flaamilaiseen kulttuurikaupunkiin hetkessä, mutta hommissa jo pidempään viihtynyt Ken saa yllättäen paljon irti kauniin pikkukylän nähtävyyksistä ja kanaaliajeluista. Rayn päivää piristää vasta paikkakunnalla eurooppalaista taideleffaa kuvaava filmiryhmä ja varsinkin sen yksi jäsen, appariksi palkattu paikallinen söpönassu Chloë (Clémence Poésy). Odotellessaan Harryn soittoa Ken nautiskelee täysin rinnoin kiertoajeluista suosituissa turistikohteissa, yrittäen samalla pitää sydämensä pohjasta Bruggea jo vihaavan Rayn erossa ongelmista. Mutta kun puhelu vihdoin ja viimein tulee, molemmat ammatikseen ihmisiä kolaavat ymmärtävät, ettei kyseessä olekaan mikään ihan tavallinen lomamatka.

Vuonna 2006 parhaan lyhytelokuvan Oscarin hirtehisellä komediallaan Six Shooter voittaneen Martin McDonaghin Kukkoilijat on kaikin puolin timantiksi hiottu teos. Draamallisilta aineksiltaan mietitty, huumoriltaan kipeän sysimusta ja toimintakohtauksissaan musertavan julma ja väkivaltainen. Sekoitus, jollaisten seurassa ovat aiemmin onnistuneesti viihtyneet lähinnä vain Coenin veljekset Ethan ja Joel. Edellä mainittujen neropattiveljesten lisäksi McDonaghin otteessa on jotain samankaltaista kuin David Mametin mestarillisissa rikollistutkielmissa (mm. Pelin henki (House of Games, 1987), Espanjanlainen vanki (Spanish Prisoner, 1997) ja Ryöstö (Heist, 2001)), joissa tarinan kaikki aspektit, huumori, suru, kärsimys ja lopulta sovitus, tulevat henkilöistä, ei ulkopuolisista tekijöistä.

Paksulla irkkuaksentilla jauhettu äkkiväärä ja osuva dialogi kulkee kuin luotijuna, tekee tiukkoja havainnointeja ympäröivästä yhteiskunnasta ja Euroopan Unionistakin, unohtamatta silti tarinan taustalla koko ajan väijyvää kuoleman uhkaa. Jokainen peluri on kuitenkin tappamisen täydellinen ammattilainen ja rikosbisneksessä niin pitkään viihtynyt, etteivät valitun leipätyön realiteetit unohdu edes aamiaispöydässä. Kontrasti pittoreskin Bruggen, reissussa rähjääntyneiden, rennosti pölisevien gangstereiden ja ruman julman väkivallan välillä synnyttää omaperäisen, hiilenmustalla huumorilla höystetyn toimintadraaman, jota katsoessa naurattaa ja itkettää yhtä aikaa. Henkilöhahmot ovat kliseisistä kehyksistään huolimatta vahvasti tuntevia ihmisiä, jotka katuvat, surevat ja kaipaavat, kuin kuka tahansa meistä.

Tunnelmallisesti kuvattu ja romantisoidusti valaistu Kukkoilijat (kameran takana taitava Eigil Bryld) ei tunnu hetkeäkään matkailumainokselta, vaikka valkokankaalle piirretään silmiä hivelevän kauniita kompositioita maalauksellisesta pikkukaupungista. Coenin veljesten koko filmografian (11 elokuvaa sekä tulevat Burn After Reading (2008) ja Hail Caesar (2009)) yhtenä taustavoimana tutuksi tulleen säveltäjän, mestarillisen Carter Burwellin tunnelmallinen pianoscore on yksinkertaisen fiksu veto. Kaikessa eleettömyydessään askeettinen kilkuttelu toimii kuin tauti nähtyjen ja koko ajan kiihtyvien tapahtumien taustalla, luoden tunnelmiin aivan omanlaisensa ulottuvuuden. Surumielisistä nuotituksista siirrytään pikkuhiljaa kohti kaoottisempia sävelkoukeroita, kunnes päästään lopetuksen jäätävästi pysäyttävään pommiin. Herkillä otteilla alkavista esityksistä Medieval Waters, The Little Dead Boy ja View From The Tower, Burwell tummentaa tunnelmia siirtyen melankolisiin hurjasteluihin The Kiss Walk Past sekä Thugs Passing In The Night. Finaalin upeat When He`s Dead ja Principles nostavat In Bruges -soundtrackin korkealle Burwellin muutenkin erinomaisessa historiikissa.

Tähtilärvit Colin Farrell ja Ralph Fiennes intoutuvat varsin vetäviin roolitöihin tyystin erilaisissa henkilöhahmoissa. Farrellin Ray on kuriton ja nokkela katujen kasvatti, joka puhuu heti ensimmäisenkin vastoinkäymisen tullessa välittömästi viittomakielellä. Kovasta ulkokuorestaan huolimatta juniorimurhaaja on kuitenkin musertavaa taakkaa sydämessään kantava pieni poika, joka kaipaa ja tarvitsee isähahmoisen Kenin huolenpitoa ja ymmärrystä. Fiennes jatkaa tappiinsa asti mielenvikaisten karaktäärien esittelyä räjähdysherkkänä Harryna, joka loppupeleissä osoittaa olevansa, enemmän kuin mitään muuta, periaatteidensa mittainen mies. Koko keikan dynamona häärii Brendan Gleesonin lämminhenkinen ja mietityiltä nyansseiltaan nautittavan vaivattomasti esitetty, sydämellinen surmaaja Ken, jonka oma menneisyys on kaikista kamaluuksista huolimatta jättänyt mieheen silti tunteita, herkkyyttä ja silmää kauneudelle. Kukaan ei ole parempi esittämään mukavaa murhamiestä kuin taitava ja karismaattinen nallekarhu Gleeson.

Sivurooleissa mainio Jordan Prentice maalaa mielenkiintoisen kulmikkaan ja raivoisan muotokuvan itsetietoisesti sinuksi lyhytkasvuisuutensa kanssa tulleesta kääpiöstä, joka tähden elkein nauttii saamastaan huomiosta. Ranskalaissyntyisen Clémence Poésyn Chloë jää hahmona ohueksi, vaikka vaikutus hyytäviksi kasvaviin tapahtumiin tällä onkin huomattava. Luottonaama Ciaran Hinds piipahtaa kuvissa kovia kokevana pappina, jonka kohtalo toimii katalyyttina myöhemmille tapahtumille. Samoin tekee lähinnä telkasta tuttu (Kylmä rinki, Damages) Zeljko Ivanek, jonka pienellä roolilla on myös suuret seuraukset.

Yhteenveto
Pitkän ja arvostetun uran teatteriohjaajana ja kirjoittajana tehneen Martin McDonaghin esikoispitkässä on jokainen palikka paikallaan, suunta alusta asti selvillä ja maalissa kaikki palkitseva elämys. Kukkoilijat on persoonallisen nerokas variaatio jo puhkikalutuksi luullusta palkkatappajagenrestä.