The Last House on the Left
(1972) on pahamaineinen kauhuleffa, joka herätti aikoinaan kohua
inhorealistisella väkivaltaisuudellaan. Ohjauksesta vastasi sittemmin
kauhuelokuvistaan tunnetuksi tullut Wes Craven,
joka on myöhemminkin toiminut suunnannäyttäjänä katsojia pelottelemaan
pyrkivien elokuvien genressä. Hänen varsinainen läpimurtonsa oli A Nightmare on Elm Street
(1984). Lukemattomia, tasoltaan suuresti vaihtelevia jatko-osia
poikinut kauhistelupätkä kertoi iljettävästä lapsia tappavasta Freddy
Gruegerista, joka kuolemansakin jälkeen jatkoi surmatöitään
nuorukaisten unissa. Cravenin hittituote 1990-luvulla oli
Scream-elokuvasarja. Tuottajana toimi niin ikään kauhukuviin
erikoistunut Sean S. Cunningham, joka on tullut tunnetuksi teinislasherista Friday the 13th
(1980). Elm Streetin painajaisten tavoin myös perjantaileffat saivat
lukuisan joukon jatko-osia, joista uusimpia tuottamassa oli itse
Cunningham.

Last House on epämiellyttävä katselukokonaisuus,
joka rujoudessaan varsinkin valmistumisensa aikaan oli aivan omaa
luokkaansa. Toki sittemmin on nähty graafisesti huomattavasti
iljettävämpiäkin teoksia, mutta Wes Cravenin teoksessa merkille
pantavaa on kokonaisvaltainen ahdistava ilmapiiri, joka kestää
vertailun nykyisiin tuotoksiin. Nykyajan kauhuelokuviksi kutsutuissa
teoksissa huumori näyttelee suurta osaa usein vesittäen pelottavan
katselukokemuksen. Myös Last House sisältää annoksen huumoria, mutta se
ei ole luonteeltaan lainkaan vapauttavaa, vaan pikemminkin se
mustanpuhuvana lisää tiettyjen kohtausten karmivuutta. Tarina sinällään
on yksinkertainen, eikä se varsinkaan tänä päivänä enää tarjoa mitään
ennennäkemätöntä.

Osa elokuvan tehovoimaa on seesteisen
suloisen alun jälkeen tapahtuva tunnelman muutos. Alussa kaikki näyttää
olevan hyvin. Mari (Sandra Cassel) ja Phyllis (Lucy Grantham)
ovat lähdössä kaupunkiin pahamaineisen rock-yhtyeen konserttiin.
Viattomat nuorukaiset haaveilevat pääsevänsä idoleidensa kanssa
lähempäänkin kontaktiin tavalla, josta ei voi äidille puhua.
Kaupungissa kaksikko tapaa ryhmän epämiellyttävän oloisia nuorukaisia.
Tämä ei vielä vaikuta huolestuttavalta. Tilanne alkaa kuitenkin näyttää
pahalta, kun mielipuoliseksi osoittautuvan Krugin Stillon (David Hess)
johtama ryhmä kidnappaa tytöt alkaen nöyryyttää ja kiduttaa heitä
moninaisin keinoin. Mukana on myös ahdistavalla tavalla seksuaalisesti
virittyneitä kohtauksia.

Sittemmin pahantekijät ajautuvat taloon, jossa asustaa heidän aiemmin
surmaaman nuoren neitosen, Marin, vanhemmat. Vanhempien saadessa
vihjeitä tyttärensä kohtalosta seuraa suuri moraalinen dilemma. Voiko
olla olemassa oikeudenmukaista kostoa? Hammas hampaasta -periaatteen
noudattaminen saattaa hyvinkin tuoda suureen suruun edes hetkellisen
helpotuksen. Suureen pahuuteen syyllistyneet tuntuvat ansaitsevan
julmemman rangaistuksen kuin mihin virallinen oikeuslaitos kykenee,
mutta alentuisivatko koston tielle lähtevät tappajien kanssa samalle
tasolle.

Last Housen tyyli on tarkkaileva. Kamera seuraa
tapahtumia ottamatta kantaa kenenkään tekemisiin. Monia närkästyttääkin
erityisesti moralisoinnin puute. Elokuva ei tuomitse väärintekijöitä,
vaan se tyytyy ainoastaan tuomaan tapahtumat kankaalle alkuperäisenä,
jättäen kuvaston tulkitsemisen katsojan vastuulle. Hyvän maun
vastaisena pidetty teos sai osakseen runsasta vastustusta ja monet
elokuvateatterit kieltäytyivät esittämästä sitä sellaisenaan, vaan
leikkelivät sopimattomaksi katsomiaan pätkiä pois. Cravenin luomat
väkivaltajaksot ovatkin varsin ilkeää katsottavaa realistisuudessaan.
Uhrien säälimätön nöyryyttäminen ja sadistinen kidutus takaavat
epämiellyttävän katselukokemuksen.

Iljettävyydet eivät
rajoitu valkokankaalla nähtyihin visioihin, vaan pahimmat
painajaiskuvat syntyvät katsojan mielikuvituksessa. Elokuvan tekniset
puutteet ja pienen budjetin mukanaan tuomat rajoitukset korostavat
filmin dokumentaarista sävyä lisäten samalla sen karmivaa ilmapiiriä.
Kokemattomat näyttelijät onnistuvat luomaan illuusion spontaaneista
tilanteista. Tapahtumia säestää pahista esittävän David Hessin
kirjoittama ja laulama tunnusmusiikki.

Myöhemmin Screamin
ja Elm Streetin painajaisen kaltaisiin suuremman yleisön kauhutteluihin
keskittyneen Cravenin esikoisohjaus oli raadollisempaa kauhua. Monet
mukana olleet suorastaan häpeilevät osallistumistaan elokuvan tekoon ja
mieluummin unohtaisivat koko leffan ja kaiken siihen liittyvän. Last
House on oman aikakautensa tuote, joka muutti kauhuelokuvan muottia
huomattavasti. Se on eittämätön alansa klassikko, jonka avaamia uusia
pelottavia polkuja Wes Craven ei halunnut tutkia toista kerta. Portti
uuteen kauhun maailmaan oli kuitenkin jo avattu.

The Last House on the Left filmattiin alun perin 16-milliselle filmille
kolmekymmentä vuotta sitten, joten kuva ei voi laadullisesti vetää
vertoja nykyisille, uusista elokuvista tehdyille julkaisuille. Nyt
elokuvasta on tehty uusi anamorfinen printti. Kuvaa on paranneltu
huomattavasti. Siitäkin huolimatta kuva ei laadullisesti päätä huimaa.
Monissa kohtauksissa kuva on äärimmäisen pehmeä ja epätarkka
kohdistuksen sekä valaistuksen ollessa mitä sattuu. Värit toistuvat
kuitenkin suhteellisen hyvin ja luontevasti. Kaiken kaikkiaan kuva on
juuri niin laadukas kuin vanha heikkotasoinen kuvamateriaali antaa
myöten. Tavallaan karu, teknisesti vaatimaton kuvakerronta korostaa
elokuvan kerrontaa luoden sille hyvin sopivan visuaalisen yleisilmeen.

Levyllä
ei ole mukana alkuperäistä monoääniraitaa. Sen tilalla on uusi Dolby
Digital 5.1 monikanavainen ääniraita. Sinällään uusi miksaus on
kohtalaisen toimiva, vaikka ei juuri tuokaan lisäarvoa. Pääosin
dialogia sisältävä äänimaailma keskittyy suurimmaksi osaksi
keskikanavaan. Tilan tuntua ei ole luotu eikä eri kanavia käytetä
hyväksi. Paikoitellen dialogissa on häiritsevää kaikua. Siksi onkin
vahinko, ettei alkuperäistä ääniraitaa ole lisätty vaihtoehdoksi.
Kaiken kaikkiaan äänet ovat kuitenkin kohtuullista perustasoa.
Tekstitys löytyy suomeksi ja ruotsiksi.

Levylle
on saatu mukaan yllättävän paljon lisämateriaalia ottaen huomioon
elokuvan iän ja pienen budjetin, puhumattakaan monien elokuvan
tekijöiden haluttomuudesta muistella omaa osuuttaan sen tekemisessä. Kommenttiraidalla
ohjaaja Wes Craven ja tuottaja Sean S. Cunningham muistelevat leffan
tekemiseen liittyviä tapahtumia. Kaksikko tuntuu olevan hieman
häpeissään koko elokuvasta. Kaksikko ei ollut selvästikään verestänyt
muistikuvia esimerkiksi elokuvaa katsomalla ennen kommenttiraidan
tekoa, joten osa ajasta kuluu omien kätten töiden ihmettelyyn. Kaiken
kaikkiaan kommenttiraita olisi voinut olla hieman informatiivisempi.

Mukana on myös kaksi dokumenttia:
Celluloid Crime Of The Century (39:52) ja It's Only a Movie (29:00).
Ensin mainittu on erinomainen läpileikkaus elokuvasta ja sen
tekemisestä. Jälkimmäinen on tyypillinen Making of -kooste, jossa
jutellaan niitä näitä samalla, kun yritetään houkutella omalle
elokuvalle maksavia katsojia.

Outtakes and Dailies -osio (10:55) sisältää Roy Fumkesin
arkistoimaa kuvamateriaalia kuvauspaikalta sekä poistettuja kohtauksia
itse elokuvasta. Valitettavasti ääninauhat ovat ajan saatossa
kadonneet. Äänettöminäkin pätkät ovat mielenkiintoista katsottavaa,
mutta luonnollisesti niitä ei tällaisenaan voitu lisätä osaksi
elokuvaa. Mukana on myös pidennetty väkivaltajakso.

Forbidden Footage
(8:12) -osiossa elokuvan tekijät kommentoivat järkyttävimpiä
kohtauksia. Ironista kyllä, minidokumentista leikattiin pois osuus,
missä Craven ja Cunninghan kertovat elokuvan sensuuririongelmista.
Muutenkaan pätkä ei ole erityisen informatiivinen. Sääli, sillä olisi
ollut mielenkiintoista kuulla tarkemmin, kuinka Last House muotoutui
lopulliseen muotoonsa. Näiden lisäksi mukana on elokuvan traileri sekä
Wes Cravenin lyhyt biografia ja valikoitu filmografia.

The
Last House on the Left on oman aikakautensa tuote. Elokuva, jonka
kepeän humoristinen ilmapiiri muuttuu käsin kosketeltavaksi aidoksi
kauhuksi mielipuolisine murhaajineen ja kostoteemoineen.


Suomessa julkaistu DVD on varsin laadukas. Englannissa Last House on
vihdoinkin läpäissyt sensuurin. Saarivaltakunnassa julkaistiinkin
komea, peräti kahden levyn paketti runsaine lisämateriaaleineen, mutta
valitettavasti sikäläistä versiota on trimmattu pahimmista kohtauksista
siistimmäksi.