Elokuva
Late on erityisen omaperäinen, kekseliäs ja pikkuisen anarkistinenkin lammas, joka elelee lajikumppaniensa kanssa mukavaa, mutta tapahtumiltaan tylsän toistuvaa arkea Sammalperän maatilalla. Ohi kulkevan bussin kyljestä Late kehittelee suuren suunnitelma vapaapäivästä, joka tietenkin eskaloituu suureksi pakoretkeksi, eikä suuren kaupungin syke muutenkaan ole omiaan käveleville villapaidoille, kun pelastusoperaatioksi kääntyvä loma herättää myös paikkakunnan julman eläinten pyydystäjän mielenkiinnon.

Late Lammas esiteltiin suurelle yleisölle ensimmäisen kerran Aardmanin läpimurtosarjan, juustolle persosta keksijästä ja tämän monitaitoisesta koirasta kertovan Wallacen ja Gromitin seikkailuiden kolmannessa elokuvassa Läheltä piti (Close Shave, 1995).  Sen kautta hauskan määkijän edesottamukset saivat oman nimikkosarjansa telkkariin (Shaun the Sheep) ja nyt on aika päästää villakasa myös valkokankaille ihka omassa elokuvassaan. Mark Burtonin ja Richard Starzackin ohjaama Late Lammas -elokuva on suoraa jatkumoa alansa parhaan animaatiotalon Aardmanin hittileffoille Kananlento (2000) ja Wallace & Gromit: The Curse of Were-Rabbit (2005), stopmotion-tekniikalla tehdyille mestariteoksille, jotka jaksavat yhä huvittaa kaiken ikäisiä, kokoisia ja näköisiä leffafaneja ympäri maailmaa.

Hillittömän hauskan perustarinan lisäksi Late Lampaassa piisaa referenssiä vaikka kuinka moneen hittielokuvaan, muoti-ilmiöön tai todelliseen tapahtumaan, mutta kaikki tapahtuu vain ja ainoastaan isäntäelokuvan ehdoilla, eivätkä mitkään lainat tunnu päälle liimatulta yleisön kosiskelulta. Huima vauhti, hersyvät hahmot ja nerokkaasti rakennetut likipiti-tilanteet istuttavat jokaisen teatteriin tulleen takuuvarmasti penkin reunalla ensimmäisestä ruudusta aina viimeiseen vitsiin. Jokainen kuva sisältää lukuisia hillittömiä yksityiskohtia ja Kananlennon tapaan arkitavaroiden nerokas uusiokäyttö jaksaa yllättää nokkeluudellaan.

Savianimaation teko on rahaa ja ennen kaikkea aikaa vievää puuhaa, mutta kuten aiemminkin Aardmanin tapauksissa, lopputulos palkitsee nähdyn vaivan moninkertaisesti. Ilman puhuttua dialogia vaahtosuista vauhtia eteen, sivulle ja paikoin suoraan ylöspäinkin kiitävä kaahaus on kaikkea muuta kuin hiljainen, sillä mainiot ääniefektit kiljaisuineen, murinoineen, rääkäisyineen ja ryminöineen toimivat vuoropuhelun tavoin, saaden katsojan ymmärtämään eläinten aikomukset kuin ne olisivat ääneen lausutut.

Laten lauman ja likinäköisen isännän lisäksi omat hetkensä saavat mm. kotitilan riemastuttava diilerisorsa, sikailevat possut ja eri toten Gromitin lajitoveri, vahtikoira Vuhku, jonka sairaalaan sijoittuva soolo on täyden kympin suoritus.

Yhteenveto

A-luokan animaatio Aardmanilta, maailman parhaalta oman alansa taitajalta.