Elokuva
Aki Kaurismäki on elokuvantekijänä siinä mielessä hyvässä asemassa, ettei hänellä ole mitään syytä yrittää keksiä pyörää uudestaan. Miehen muotovaliot teokset ovat sekä temaattisesti että esteettisesti tunnistettavia, ja auteur nauttii maailmanlaajuista arvostusta. Kaurismäkeläinen universumi on tiukasti rajattu ja pieteetillä rakennettu kokonaisuus, jonka riisutuissa puitteissa teemoilla on tilaa kehittyä. Jokainen elokuva on tiivistetty kannanotto, mutta ei ärhäkän poliittisessa vaan hyvin yleisinhimillisessä mielessä. Tämä kaikki on kovin virkistävää maailmassa, joka on pullollaan puoliksi mietittyä ja johtoajatuksensa kadottanutta audiovisuaalista hälinää.

Kaurismäen Cannesin elokuvajuhlilla ensi-iltansa saanut ja festivaalin Kultainen palmu -palkinnostakin kilpaillut ranskankielinen siirtolaisdraama Le Havre sijoittuu nimensä mukaisesti normandialaiseen Le Havren satamakaupunkiin. Se on syvästi humaani, liikuttava ja hauskakin kertomus Ranskaan vahingossa päätyvästä nuoresta laittomasta siirtolaisesta Idrissasta (Blondin Miguel) sekä häntä salaa auttavasta köyhästä kengänkiillottajasta Marcel Marxista (André Wilms). Oikeamielinen Marcel tapaa Idrissan sattumalta ja ottaa tämän siipiensä suojaan. Pojan jäljille pääsee myös virkaintoinen poliisi Monet (Jean-Pierre Darroussin), mutta herra Marx ja hänen värikäs ystäväpiirinsä yrittävät pitää äitinsä luokse Lontooseen pyrkivän pojan lain kouran ulottumattomissa.

Le Havre on pieniin raameihin puristettu suuri tarina, jossa korostuvat yhteisöllisyys ja arjen anarkismi. Se kommentoi Euroopan kaoottista siirtolaistilannetta tavallisesti ääntä vaille jäävän pienen ihmisen näkövinkkelistä. Siirtolaispojan näkökulmaa ei kuitenkaan tavoiteta tai edes tavoitella, vaan fokus on elokuvan eurooppalaisten päähenkilöiden tavassa käsitellä vierasta tulijaa. Ajankohtainen aihe on iso ja vakava, mutta samalla Kaurismäen hahmojen rakastettava hupsuus muistuttaa siitä, kuinka elämässä ovat usein yhtä aikaa läsnä sekä syvä tragedia että absurdi komiikka. Kertomus etenee rytmikkäästi, eikä siirtolaisteema vaadi esitelmöintiä tai elämöintiä tullakseen kiinnostavasti käsitellyksi. Ohjaajan käsi on vakaa. Visualistina Kaurismäki on jo kauan ollut virheetön, eikä Timo Salmisen kuvaamissa kohtauksissa ole tälläkään kertaa mitään, jonka voisi kuvitella olevan toisin.

Eurooppalaisesta elokuvaperinteestä ammentava lempeämielinen satu on helppo lukea Kaurismäen sekä tasapainoisimpien että helpoimmin lähestyttävien töiden joukkoon. Piikikäs sarkasmi ja yhteiskunnallinen pohjavire kulkevat mukana nostalgisen romanttisissa kuvissa, mutta niidenkin ylle nousevat lähes naiivi tulevaisuudenusko, solidaarisuus ja lähimmäisenrakkaus. Humoristinen dialogi on tuttuun tapaan niukkaa ja nasevaa. Minimalistinen näyttelijäntyö hykerryttää, ja etenkin pääosaa esittävän André Wilmsin Marcelissa on niin paljon lämpöä, että se työntyy väkisinkin katsojan ihon alle.

Iloa tuottavat myös elokuvan suloisen nyrjähtäneet sivuhenkilöt. Kaurismäen vakiokaartiin kuuluvat Elina Salo ja Kati Outinen tekevät omannäköisensä roolit paikallisena baarinpitäjänä Clairena (Salo) ja Marcelin sairaalloisena vaimona Arlettyna (Outinen). Riemastuttava on myös jo Kaurismäen monista aiemmista elokuvista tutuksi tullut musiikkijakso, jossa lavalla fiilistelee tällä kertaa lehavrelainen kuuluisuus ja pitkän linjan rockmuusikko Little Bob.

Yhteenveto
Aki Kaurismäen satuilema myötätuntoinen draamakomedia tarkastelee käsiin leviävää siirtolaisongelmaa lempeästi ja toiveikkaasti.