Elokuva

Vahvasti tuottajan ja käsikirjoittajan työhön viime aikoina keskittyneen Luc Bessonin tähänastisten ohjaustöiden kulta-aika kesti loisteliaat kymmenen vuotta: aina elokuvasta Suuri Sininen - Le Grand Bleu (1988) vuonna 1997 päivänvalon nähneeseen The Fifth Element - puuttuva tekijä –menestykseen saakka. Tuohon arvostettuun viiden onnistumisen suoraan osui myös vuonna 1994 teatterilevityksensä saanut Leon, joka tunnetaan isojen vesien takana nimellä The Professional. Leon oli Bessonin ensimmäinen Pohjois-Amerikan maaperällä kuvaama tuotanto ja taktinen osoitus ranskalaisohjaajan kyvyistä luoda kansainväliset mitat täyttävä toimintaelokuva myös Euroopan ulkopuolella. Besson halusi eritoten todistaa, että La Femme Nikitan (1990) Hollywood-remake oli kuonaa hänen jälkensä rinnalla, ja siitä olisi pitänyt tehdä Leonin kaltainen, syvempi ja synkempi, eli eurooppalaisempi. Mies saikin "mitä tilasi", sillä Leon on vielä tänäkin päivänä yksi kaikkien aikojen parhaimpia ja toimivimpia toimintaelokuvia. Leon on ehdottomasti myös Bessonin maineikkaan (joskin nykyään varsin ailahtelevan) uran kiistaton huippu, vaikka ei lippuluukuilla Yhdysvalloissa (avaus yhdessä teatterissa) mairittelevasti pärjännytkään. Kriitikot ja yleisö ottivat elokuvan kuitenkin kiittäen vastaan ja tekivät miehestä nykymaailman tunteman tähden.

Elokuva kertoo New Yorkin parhaimpiin "palkattuihin aseisiin" lukeutuvasta Leonista (Jean Reno), joka on tunnettu tehokkuudestaan ja virheettömyydestään. Alan haittapuolien eli jatkuvien vaarojen välttämiseksi on palkkatappajien pidettävä erittäin matalaa profiilia, eikä Leoninkaan menneisyydestä ole montaa sanaa sanottavana: hän ryhtyi ammattilaiseksi saavuttuaan Italiasta "ison omenan" kaupunkiin vuosikymmeniä sitten, eikä ole sen koommin muualla käynyt. Leonin yksinkertaiseen elämään kuuluvat työn lisäksi lähes tauoton maidon juonti ja hänen parhaan ystävänsä, vehreän ruukkukasvin, vaaliminen. Ihmisenä Leon on melko yksinkertainen ja luonteeltaan täysin erakko. Pomoaan Tonya (Danny Aiello) lukuun ottamatta miehellä ei ole ainoatakaan todellista kontaktia ulkomaailmassa. Kyseenalaisesta ammatistaan huolimatta Leonilla on harvinaisen hyvä sydän, ja sitä tukee myös hänen ainoa sääntönsä työn suhteen: ei naisia, eikä lapsia.

Leonin arkirutiineihin tulee yllättävä muutos, kun naapurissa asuvan Mathildan (Natalie Portman) perhe murhataan raa'asti, ja mies ottaa tytön väliaikaisesti suojelukseensa. Vaikka ihmiskontakteja välttelevä Leon ei haluakaan orvoksi jäänyttä lasta kontolleen, joutuu hän useiden sattumien summana myöntymään yhteiseloon tämän kanssa. Odottamattomien tapahtumien seurauksena ammattitappaja oppii myös näkemään oman elämänsä täysin uudessa valossa ja huomaa harmaassa tunnemaailmassaan suuria muutoksia. Leonin yksinkertainen elämä mutkistuu entisestään, kun kostoa hautova Mathilda onnistuu painostamaan ase ohimolla hänen kanssaan normaalista poikkeavan sopimuksen: tyttö opettelee mestarin opastuksella ammattilaiseksi ja opettaa vastapalveluna miehen niin kirjoittamaan kuin lukemaankin. Ensialkuun ajatusta vierastava Leon ottaa tytön lopulta mukaan keikoilleen ja pian he saavat molemmat huomata, että Mathilda oppii tarvittavien työvälineiden käytön ja alan kylmät selviytymissäännöt harvinaisen nopeasti.

Kuten arvata saattaa, tarina mutkistuu muutaman aurinkoisen hetken jälkeen. Mathildan luuseri-isä siirtyi tuonpuoleiseen varastettuaan 10% siivun säilyttämästään huume-erästä, eivätkä surmatyöntekijät halunneet jättää toimenpiteelle todistajia. Kun käy ilmi, että perheen kuolonurhien määrä ei täsmää, joutuu myös Mathilda poistettavien listalle. Normaalisti Leon hoitaisi Mathildan "suojelukeikan" rutiinityönä, mutta tällä kertaa asia on liian henkilökohtainen ja se koskee koskemattomuutta nauttivaa suojeltua tahoa. Teloitustyön takana on joukko New Yorkin huumeosaston (DEA) virantoimittajia, joiden kanssa vastakkain asettuminen eroaa täysin ns. normaalityöstä eli rikollispomojen listimisestä. Lisäksi huumebisnestä pyörittävän ryhmän johtaja, etsivä Stansfield (Gary Oldman), ei ole ihan mikä tahansa rivikyttä, vaan hän on luonteeltaan täysin psykoottinen ja toimissaan yhtä kylmäverinen tappaja kuin Leonkin. Miehet erottaa tosin se, että Stansfield ei seuraa mitään sääntöjä, vaan tappaa niin naiset kuin lapsetkin, jos näkee näissä esteen tai ongelman. Suojellakseen Mathildaa, on Leonin laitettava itsensä peliin ja vieläpä sellaiseen, johon hän ei ole koskaan osallistunut. Tällä kertaa panoksena on jotain, mistä hän välittää: nuori tyttö, jolla on vielä koko elämä edessään.

Leon on elokuvana kuin syvä sukellus normaaleista toimintaelokuvista paistavan pinnallisuuden alle. Se on koskettava tarina kahdesta toisistaan täysin eroavasta ihmisestä, miehestä ja tytöstä, jotka opettavat toisilleen jotain todella kallisarvoista ja täyttävät toistensa aukkoja elämässä. Besson on saanut käsikirjoitukseensa kiitettävästi sävyä ja antaa henkilöhahmojensa kasvaa poikkeuksellisen vapaasti. Leonin ja Mathildan kanssa myötäeläminen nousee varsin vahvaksi elementiksi ja vie mennessään jo ensihetkistä lähtien. Kun päähenkilöiden määrä on elokuvassa hyvin pieni, jää heidän kasvulleen enemmän aikaa. Tämä erottaakin Leonin tavallisesta toimintagenrestä, jossa päälleliimattu draama irtoaa tekemisestä kuin pitonsa menettänyt jeesusteippi. Leonista löytyy yllättävän paljon melankolista inhimillisyyttä eli tavallisen ja raadollisen elämän aitoa tunnetta. Se tekeekin siitä massasta edukseen erottuvan ja mielenkiintoisen kokemuksen.

Vuoden 1994 teatterijulkaisu ei ollut suinkaan se täydellinen versio Leonista, jonka Luc Besson oli visioinut. Amerikkalaiselle yleisölle, joka on tunnettu konservatiivisuudestaan, elokuvan luonteen (lolitamainen) katsottiin olevan liian uskalias, joten siitä leikattiin iso pala pois. Ohjaajan alkuperäinen leikkaus pääsi levitykseen vasta 2000-luvulla, jolloin elokuvasta julkaistiin 24 minuuttia pidempi Director's Cut. Tehdyistä valinnoista voidaan olla jälkikäteen montaa mieltä, mutta Leonin kohdalla ohjaajan oma versio vie jo ennestään erinomaista kokonaisuutta vielä pykälällä ylöspäin. DC syventää Leonin ja Mathildan keskinäistä suhdetta ja vie heidät ovelta ovelle tappokeikkojen kanssa. Bessonin alkuperäinen visio on ymmärretty selkeästi väärin ja katsojaa on aliarvioitu, sillä pikkutuhmaa pedofiliaa ei elokuvasta löydä kuin hakemalla ja silloinkin väärästä paikasta. Mathildan rajusti muuttuneessa maailmassa Leon on pelastus ja ainoa selkeä kiintopiste, johon hän voi luottaa. Karhealuontoinen ammattitappaja on omalla ja oudolla tavallaan juuri sellainen isähahmo, jota tyttö on aina sydämessään halunnut: välittävä ja rohkea. Mathilda kokee sisällään murroksia ja luulee tuntevansa rakkautta Leonia kohtaan. Luonnollisesti hän toivoo miehen vastaavan hänelle samalla mitalla, mutta vanhempi ja kokeneempi Leon ei kuitenkaan koe heidän suhdettaan seksuaalisena, vaan välittää tytöstä kuin tämä olisi hänen tyttärensä.

Elokuvana Leon hipoo täydellisyyttä. Sävykkään tiivis juoni, ammattitaitoinen ohjaus, upeat näyttelijäsuoritukset ja taidokas kuvaus yhdistyvät mallikkaasti, eikä paketista löydy punakynälle lainkaan töitä. Jean Reno on saanut rooliinsa todella paljon syvyyttä ja tekee vähäeleisestä Leonista erittäin sympaattisen hahmon. Tähän hieman hitaaseen tarinan päähenkilöön samaistuu oudolla, mutta mielenkiintoisella tavalla. Natalie Portman oli Bessonin riskivalinta vaativaan Mathildan rooliin, sillä nuorella tytöllä ei ollut lainkaan aikaisempaa kokemusta elokuvissa näyttelemisestä. Kun Portmanin vakuuttavan tunteikasta suoritusta seuraa, ei voisi millään uskoa, että Leon on hänen uransa ensimmäinen tuotanto. Sivurooleissa nähtävät Danny Aiello ja Gary Oldman ovat myös miehet paikallaan. Aiello tuo kokemuksellaan tarinaan luotettavuutta ja Oldman taas ääripahan mieletöntä sekopäisyyttä (mieshän on ihan aidosti hullu). Erityisesti Oldmanin suoritus jää mieleen ja nousee kiistatta elokuvahistorian tuntemien pahisten kärkiryhmään. Bessonin luottohenkilöitä on elokuvassa muitakin: yhteistyö niin kuvaaja Thierry Abrocastin kuin säveltäjä Eric Serrankin kanssa toimii erinomaisesti, ja heidän ansiostaan Leon onkin taidearvoiltaan alan ehdotonta huippua.

Kuva

Ääni

Lisämateriaali

Yhteenveto
Kaksilevyinen Spectrum DVD:n julkaisu sisältää niin ohjaajan kuin teatteriversionkin. Molempien kiekkojen kuvan- ja äänenlaatu on täysin sama. 24 minuuttia teatteriversiota pidempi Director's Cut syventää henkilöhahmoja ja on kokonaisuutena eheämpi. Molemmat versiot ovat elokuvina huippuluokkaa, vaikka DC viekin täpärästi voiton.

Leon Director's Cut on jokaisen itseään kunnioittavan elokuvaharrastajan pakkohankinta.