Delhiläisen Rahul Jain esikoiselokuva Machines kuvaa Gujaratin osavaltiossa Intiassa pitkää päivää puksuttavan tekstiilitehtaan arkea ja sen työntekijöitä. Rikkaille suunnattua, kallista silkkikangasta tuotetaan tehtaalla vuorokauden ympäri, massiiviset koneet paukuttavat lankoja yhteen, samalla kun alipalkatut ja taakkansa alle nääntyvät työntekijät yrittävät pärjätä elämässään.

Jain dokkari on visuaalisesti surrealistista taidetta lähestyvä kollaasi, jossa koneiden äänet, sihinät, kolinat ja jyrähdykset luovat aivan oman helvetillisen atmosfäärinsä. Keskellä tulikuuman höyryn ja myrkyllisten kemikaalien ihmiset raatavat kahdentoista tunnin vuoroja, nukkuvat hetken ja jatkavat taas toisen tusinan tunteja. Kaikki tuotto katoaa äveriäiden, mutta mistään piittaamattomien omistajien taskuihin, kun taas duunarit joutuvat ottamaan lainaa korkealla korolla, että saavat hankituksi ruokaa.

Kuulostaa karulta dystopialta, mutta Machines on arkea niin Aasiassa kuin miljoonissa tehtaissa ympäri maailmaa. Komea ja mietitty tekninen esillepano jättää kuitenkin kitkerän jälkimaun, sillä vaikka Jain näyttää ongelman ja syylliset, minkään valtakunnan toivoa se ei tulevaisuudelle anna.
Haastatellut työntekijät tuntuvat tyytyvän osiinsa, panttaavat pahinta kritiikkiään kuoleman pelossa työmaalla, jossa esimerkiksi ammattiyhdistys on pelkkä unelma.

Kaikkihan me tiedämme, että ”muissa maissa” pientä ihmistä riistetään aina, mutta elokuvantekijälläkin pitäisi olla vastuu edes yrittää etsiä vastauksia kysymyksiin. Nyt Jain myöntää itsekin vain olevansa etuoikeutettu ilman mahdollisuuksia puuttua epäkohtiin.

Vanhana Finskulaisena itsekin rättitehtaalla työskennelleenä Machines tuo etäisesti mieleen kutomosalin kalkkeen ja konerivien väleissä viilettäneet duunarit. Sillä erotuksella tosin, että yhtiö piti aina omistaan huolen.