Elokuva
Blaken perhe, isä Fred (Robert De Niro), äiti Maggie (Michelle Pfeiffer) ja teini-ikäiset lapset Belle (Dianna Agron) ja Warren (John D`Leo), eivät oikein viihdy pienessä kylässä Ranskassa Normandian rannikolla. Syy epämukavuuteen on se, että Blaket eivät ole Blakeja ollenkaan, vaan oikeasti Manzoneja, New Yorkin mafian kärkiperhettä, jotka todistajansuojeluorganisaation ykköshanska, agentti Robert Stansfield (Tommy Lee Jones), on kuskannut Eurooppaan, pakoon käräytetyn Don Luchesen (Stan Carp) kostoa. Kun koko perheen, lapset mukaan lukien, yleisin itsensäilmaisumuoto, väkivaltainen turpaanmättö, nousee ainoaksi kommunikaatiovälineeksi ihan jo kauppareissuillakin, kylän asukkaat saavat kivuliaan oppitunnin nokkavuudestaan moukkajenkkejä kohtaan. Vielä kun Fred päättää kirjoittaa kokemuksistaan järjestäytyneen rikollisuuden palveluksessa, Stansfieldin pelko perheen olinpaikan vuotamisesta alkaa tuntua todelliselta.

Viime vuodet lähinnä tuottajan ja käsikirjoittajan rooleissa viihtyneen Luc Bessonin Mafiaperhe jää kovasta yrityksestään huolimatta muotopuoleksi esitykseksi, jonka hassut kulttuuritörmäykset ja sanaleikit eivät täysin nivelly rankemmanpuoleisen väkivaltakuvaston kanssa. Kahden tyylilajin yhdisteleminen saa aikaan ristiriitaisen olotilan, eikä nauru hengiltähakkaamisen jälkeen koskaan oikein tunnu vapauttavalta. Muuten homma on hyvinkin hanskassa, sillä toimintajaksoja Besson on aina osannut tehdä, joista vahvimpina esimerkkeinä miehen läpimurtoteokset Tyttö nimeltä Nikita (La Femme Nikita, 1990) sekä vieläkin ylittämätön Léon (1994). Cosa Nostra-leffojen ystäville Mafiaperhe viljelee kymmenittäin napakoita yksrivisiä ja lainauksia, joista näkyvin vetäisy on pukata henkilöt katselemaan Martin Scorsesen (joka on yksi elokuvan vastaavista tuottajista) Mafiaveljiä (Goodfellas, 1990), jonka pääosassa Robert De Niro teki ikimuistettavaa työtä. Mafiaperhe perustuu Tonino Benacquistan 2004 julkaistuun kirjaan Malavita ja sen filmatisoinnin ovat kirjoittaneet Besson ja Michael Caleo.

Näyttelijätyöhön ei Mafiaperhe suinkaan kaadu, vaan särmikkäitä karaktäärejä esittämään on osattu valita oikeat henkilöt. Robert De Nirolle rooli Giovanni Manzonina/Fred Blakena tuntuu istuvan mainiosti, onhan herra näytellyt kerran jos toisenkin järjestäytyneen rikollisuuden silmäätekeviä aina Kummisetä II:n (The Godfather Part II, 1974) Once Upon a Time in America - suuri gangsterisota -elokuvan (1984) kautta Mafiaveljiin, Casinoon (1995) ja tuplakeikkaan elokuvissa Terapian tarpeessa (Analyze This, 1999) ja Jatkoterapian tarpeessa (Analyze That, 2002). De Niron sarkastisen hapan narraatio kuljettaa elokuvaa eteenpäin susimaisesti hymyillen, viljellen dialogiin hymyilyttävän tarpeettoman määrän f-alkuisia agressiiveja.

Myös Michelle Pfeiffer pitää kivaa, vaikkei rooli helpolla kättäpitempään tarttuvana perheenäitinä tarjoakaan kunnollista mahdollisuutta irrotella. Perheen nuorina Glee -sarjasta tuttu Dianna Agron ja niin ikään jenkkiteeveessä uraa luonut John D`Leo tekevät myös mukiinmenevää työtä. Tommy Lee Jones kuittaa palkkionsa helposti, olemalla oma natiseva itsensä.

Yhteenveto
Pikkuisen epätasaiseksi jäävä toimintakomedia hassuttaa aikansa tarjoillen varsinkin mafiaelokuvien ystäville useammankin hihityksen aiheen.