Elokuva
Eteläafrikkalaisesta laulajatarsuuruudesta ja ihmisoikeustaistelijasta dokumenttia suunnitelleen Mika Kaurismäen oli tarkoitus tavata Miriam Makeba marraskuun lopussa vuonna 2008. Kohtalo puuttui peliin ja Makeba menehtyi saman kuun yhdeksäntenä sydänkohtaukseen esittäessään tunnetuinta lauluaan Pata Pata. Tekijänoikeussotkuissa velloneen Mama African tulevaisuus ei näyttänyt muutenkaan valoisalta, mutta tekijät halusivat sinnikkäästi jatkaa projektin työstämistä. Pelkästä arkistomateriaalista ja kollegoiden haastatteluista koostuvan dokumentin tekeminen oli ohjaaja Kaurismäen omien sanojen mukaan ”helvetin vaikeaa”. Keskushahmon puuttumisesta huolimatta kokonaisuus on niin sulava ja tasapainoinen, että vaivannäköä voi pitää todellisena kulttuuritekona.

Mika Kaurismäen edellinen dokumentti on suomalaisesta ikonista kertonut Vesku (2010), joka päinvastoin kuin Mama Africa kulki nimenomaan päähenkilönsä kertoman varassa. Postuumisti tehtyihin henkilökuviin liittyy monia vaaranpaikkoja, ja perusarvostelua hedelmällisempää lieneekin pohtia, kuinka hyvin Mama Africa onnistuu karttamaan selvimmät sudenkuopat. Hyvässä henkilökuvassa on ensinnäkin jokin tietoisesti valittu näkökulma ja sen mukaiseksi punottu rakenne. Dokumenttien maailma on jo ääriään myöten pullollaan tympeän sekavia referaatteja kuuluisuuksien elämistä. Mama African tapauksessa tavoitteena on korostaa Miriam Makeban roolia apartheidin kurimukseen joutuneena ihmisoikeusaktivistina. Hänen laulajanuransakin jäsentyy paljolti tämän toisen roolin välityksellä: vaikuttavia hetkiä ovat esimerkiksi Makeban puhe YK:n kokouksessa ja kertomus siitä, mitä tapahtui, kun Makeba avioitui Mustien panttereiden johtajiin kuuluneen Stokely Carmichaelin kanssa. Laajakatseisuutensa vuoksi elokuva on taatusti sitä kiinnostavampi, mitä vähemmän Makeban elämänvaiheista tietää ennalta. Tosifanit saattavat sen sijaan jäädä kaipaamaan syvempää keskittymistä yksittäisiin tapahtumiin ja esiintymisiin.

Toinen henkilökuvien perusongelma on niihin helposti tarttuva sisäänpäin lämpiävyyden tunne. Mika Kaurismäen voi sanoa olevan mitä mainioin ohjaaja tekemään dokumentin Makebasta, sillä toisaalta hän kosmopoliittina kykenee samaistumaan juuriltaan revityn laulajan elämään, mutta samaan aikaan hänellä on kaukaisesta kulttuurista tulevana mahdollisuus ottaa ilmiöön riittävää etäisyyttä. Huomattavan osan Mama African kestosta täyttävät haastattelut, joissa ystävät, lapsenlapset ja kollegat kertovat Makeban elämäntarinaa omasta näkökulmastaan. Haastattelujaksot rytmittyvät tasaisesti arkistomateriaalin kanssa, ja positiivisesta yleissävystään huolimatta niissä vältetään sortuminen ylenpalttiseen kehujen kavalkadiin. On joka tapauksessa ilmeistä, että haastattelut eivät voi nousta samalle tasolle kuin komeasti restauroitu arkistomateriaali, jossa Makeba itse esiintyy yleisölle ja vastailee haastattelijoiden kysymyksiin.

Näkökulman jäsentyneisyyden ja katsojan puhuttelemisen lisäksi kolmas ja ratkaiseva kysymys on, pystyykö dokumentti kantamaan koko puolitoistatuntisen kestonsa. Henkilökuvien kannalta ikävä tosiasia on, että tavallisesti edes kuuluisien ihmisten elämät eivät räisky syntymästä kuolemaan yhtä voimallisella liekillä. Miriam Makeban kauttaaltaan poikkeukselliset elämänkohtalot muodostavat tässä suuren poikkeuksen, mutta siltikin Mama Africaa on kaikkein helpoin suomia juuri aavistuksen liian pitkästä kestostaan. Aika ajoin laahustavaksi muuttuvan loppupuolen avaintapahtuma on, kun Makeba saa viimein luvan palata kotimaahansa Etelä-Afrikkaan ja tapaa samalla maan presidentiksi nousseen Nelson Mandelan. Kohtaus luo vaikuttavan päätöksen maanpakolaisuudelle, joka varjosti eri tavoin koko Makeban aiempaa elämää. Viimeisten laulujen soidessa päällimmäinen vaikutelma on, että tekijöiden mielestä kyseessä oli poikkeuksellisen hieno ihminen. Siitä voi kaiken äskettäin näkemänsä perusteella olla helposti samaa mieltä.

Yhteenveto
Mama Africa on esimerkillisen sujuvasti etenevä ja rakenteeltaan tasapainoinen kuvaus eteläafrikkalaisesta laulajatarlegendasta. Miriam Makeban elämäntarina ei välttämättä ole Suomessa kovin tuttu, mutta tämä jos jokin on hyvä syy tutustua Mika Kaurismäen dokumenttiin