Elokuva
Sarjamurhaajakuvaus Maniac (1980) oli ohjaaja William Lustigin ensimmäinen kokopitkä elokuva kahden aikuisviihdeteoksen jälkeen. Miehen aiempien töiden perintö näkyy muun muassa rosoisessa kuvauksessa ja aikuisviihde-elokuvien näyttelijättärissä, jotka korvasivat niin kutsutut oikeat näyttelijät tuotantokulujen leikkaamiseksi. Maniac onkin melkoisen pienellä budjetilla tehty ja hätäisesti kuvattu debyyttiteos. Vaikka elokuva kuuluu periaatteessa 1980-luvun slasher/splatter-buumiin, tekee se pesäeroa genrestään rakentaessaan psykologista henkilökuvaa iäkkäästä sarjamurhaajasta. Maniac on hakenut henkilöhahmoonsa vaikutteita Alfred Hitchcockin Psykosta (1960), mutta yrittänyt modernisoida teemaa syvemmällä psykologisella tutkiskelulla, joka jää kuitenkin yritteliäisyydestään huolimatta varsin pintapuoliseksi jahkailuksi.

Elokuva alkaa slasher-tyylisellä kohtauksella, jossa nuoripari viettää romanttista nuotioiltaa meren rannalla. Varjoissa vaaniva murhaaja päättää nuorten illan varsin odotetusti viiltämällä molempien kurkut auki. Ilmeinen alkukohtaus huijaa kuitenkin katsojan eri elokuvan pariin, sillä tämän jälkeen Maniac siirtyy slasher-kaavasta poiketen seuraamaan sarjamurhaajan synkän ankeaa elämää. Joe Spinellin tulkitsema murhaaja Frank Zito käy yksinäisyydessään dialogia itsensä kanssa mallinukein täytetyssä huoneistossa. Jakomielitautinen Zito väittelee usein päänsä sisällä murhanhimoisesta toiminnastaan, yrittäen käskeä itsensä pysymään kotona, sillä iltaisin ulos mennessään hän päätyy helposti sairaiden mielihalujensa saattelemana murhaamaan nuoria naisia ja rakastavaisia. Asiaa saattaisi helpottaa, jos mies ei pakkaisi haulikkoa mukaan iltalenkille mennessään. Elokuva keskittyykin perusgoreilun ohella tutkiskelemaan Ziton sairasta päätä, mikä tekee päähenkilön lisäksi myös koko elokuvasta kovin kaksijakoisen.

Maniacilla on sekä hyvät että huonot puolensa, mutta kahden eri osa-alueen eripurainen risteytys saa ne paremmatkin puolet kalpenemaan hyvin nopeasti. Aluksi aneeminen ja rosoisen epäsointuinen tunnelma ajaa asiansa ikääntyneen, päärynävartaloisen miehen ankean elämän kuvaamisessa, mutta elokuvan edetessä tämä aspekti kerronnassa käy kovin jankuttavaksi ja mahdolliset tehokeinot kalutaan nopeasti loppuun. Joe Spinellin yritteliäästä, säälittävän sarjamurhaajan tulkinnasta huolimatta ohjaaja ei saa kunnon otetta mielenkiintoiseen hahmoon. Ziton huoneiston sisäistä elämää on yritetty muokata mahdollisimman ahdistavaksi, ja vaikka kalustus onkin kohtuullisen karmiva, on pientä väkisin vääntämistä ilmassa. Löytyy kasapäin veritahroin sotkettuja mallinukkeja ja perinteinen aavemaisen karmiva soittorasia, jonka eriskummalliseen hattuun sonustautunut Zito kaivaa esiin lohduttomalla hetkelle, ja kaikkea sävyttää tietenkin kaoottinen vuoropuhelu kahden eri persoonan välillä.

Toinen puoli elokuvasta taas on perinteisempää slasher-goreilua, hiiviskelyä ja naisparkojen messevää murhaamista. Vaikkei tämänkaltaiselta touhulta mitään omaperäisyyttä odotakaan, on kohtauksien ilmeinen eteneminen paikoin todella haukotuttavaa. Tähän vaikuttaa myös osittain kahden eri äärimmilleen venytetyn tyylilajin, psykologisen sarjamurhaajatrillerin ja perinteisen slasher-kauhun, sekoitus. Aneemisen rauhallisen itsetutkiskelun jälkeen ohjaaja ei saa toiminnallisempaan puukkohippaan tarvittavaa imua, sillä kohtausten asiaankuuluva rytmitys ja selkeys on kokolailla ontuvaa. Myös Spinellin henkilöhahmon muuttuminen örisevästä, äärimmäisen epäsosiaalisesta ja sulkeutuneesta kyrmyselästä yhtäkkiä elokuvan keskellä sulavaksi supliikkimieheksi syö hahmolta sekä tarinalta uskottavuutta, ja on ennen kaikkea varsin epälooginen ja katsojaa hämmentävä käänne.

Joe Spinell yrittää kunnianhimoisessa päärolissaan parhaansa, mutta ohjaajan kehno ote tarinaan heikentään hahmon vakuuttavuutta oleellisesti. Muussa näyttelijäkaartissa taas ei ole ollenkaan hurraamista, sillä osa näyttelijättäristä on kirjaimellisesti karannut pornoelokuvista, ja jälki on myös sen näköistä. Erityisesti muun muassa Bond-tyttönä nähty, entinen malli Caroline Munro onnistuu torpedoimaan Spinellin hahmon ja tarinan kehityksen kannalta tärkeän roolin todella lahjakkaasti. Heikoilla aineksilla koottu elokuva onkin ollut tekijöilleen aivan liian kunnianhimoinen pala purtavaksi, mikä näkyy varsin sekavana lopputuloksena. Maniac olisikin saattanut toimia huomattavasti paremmin suoraviivaisempana, perinteisen häpeilemättömänä kauhugoreiluna, jolloin esimerkiksi loogisuus ja roolien vakuuttavuus olisivat näytelleet pienempää osaa. Ohjaaja korjasi tämän seikan seuraavassa elokuvassaan, sillä vuonna 1983 valmistunut Vigilante olikin jo huomattavasti yksinkertaisempi ja toimivampi, itselleen rehellinen genre-elokuva.

Tekniikka
DVD:n anamorfinen kuva (1.85:1) on kauttaaltaan todella rakeinen ja laajat pinnat elävät useasti. Osa elokuvan rosoisuudesta on myös tiedostettu tehokeino, jolla kyyditetään ohjaajan eurooppalaisia art house -vaikutteita, mutta lopputulokseen on vaikuttanut ilmeisen paljon myös elokuvan pieni budjetti. Dolby Digital 5.1 -ääniraidan lisäksi levyltä löytyy myös DTS-raita. Raidat eivät elokuvan puitteissa kovin ihmeitä tarjoa, mutta toistavat kuitenkin kaiken tarpeellisen kelvollisesti. Myös hillitty monikanavamiksaus elävöittää elokuvan äänimaailmaa mukavasti, vaikka äänet etukanaviin keskittyvätkin.

Lisämateriaali
Fireboxin kahden levyn julkaisussa lisämateriaali löytyy kakkoslevyltä, lukuun ottamatta elokuvaa ennen nähtävää Nicolas Winding Refnin esittelyä (1 min.) ja Maniacin tekijätiimin kommenttiraitaa. Raidalla äänessä ovat ohjaaja Lustig, tehostevastaava Tom Savini, editoija Lorenzo Marinelli ja kamera-apulainen Luke Walter. Neljähenkinen ryhmä pitää huolen, ettei hiljaisia hetkiä ilmaannu ollenkaan, ja kommenttiraita onkin varsin mielenkiintoista kuunneltavaa, tekijöiden suhtautuessa pätkään intohimoisesti, mutta leppoisasti.

Kakkoslevyn pääpaino keskittyy Joe Spinellistä kertovaan dokumenttiin, The Joe Spinell Story (49 min.). Vaikka dokkari onkin hieman köykäisesti koostettu, antaa se hyvän kuvan nykyään jo miltei unohdetusta näyttelijästä, joka aloitti elokuvauransa vaatimattomasti Kummisetä-elokuvasta (1972). Dokumentilla haastateltavina ovat Spinellin elokuvateollisuuden ystävät ja tutut, kuten Maniacin ohjaaja William Lustig, Frank Pesce ja Robert Forster. Vaikka lähinnä Spinellin elämä on suurennuslasin alla, tarkastellaan myös Maniacin osuutta miehen uralla hieman monisanaisemmin. Kaiken kaikkiaan dokumentti on varsin mielenkiintoinen katsaus mainion, mutta myös itsetuhoisen näyttelijän elämään.

Radio Interview -pätkässä (19 min.) William Lustig, Joe Spinell ja Caroline Munro vastailevat toimittajan kysymyksiin elokuvan pyöriessä kuvaruudulla. 1980-luvulta peräisin oleva radiohaastattelu on mielenkiintoista kuunneltavaa siinäkin mielessä, että tekijät suhtautuvat teokseensa paljon yksioikoisemmin (ja äärettömän itsevarmasti) kuin nykyiset kollegansa. Vastauksia ei ole verhottu ympäripyöreään vertauskuvallisuuteen, vaan haastateltavat latovat suoria, itsevarmoja ”totuuksia” elokuvan toimivuudesta. Ainoana miinuksena on radiohaastattelun hieman epäselvä ääni, josta on paikoin vaikea saada selvää.

Lisäksi kakkoslevyltä löytyy kourallisen verran perinteistä täytemateriaalia: tv-spotteja, Maniac 2:n promo reel, neljä slideshow-kuvagalleriaa, tekstipohjainen trivia-osio ja ohjaajan bio- ja filmografiat, sekä myös Spinellin, Munron ja Savinin filmografiat. Lisäksi paketti sisältää vielä kymmenen traileria Fireboxin julkaisemista elokuvista, mukaan lukien Maniacin alkuperäinen traileri. 

Yhteenveto
William Lustigin ohjaama Maniac on varsin tehoton sekamelska psykologista trilleriä ja perinteistä splatter-kauhua, jonka mielenkiintoisimmat kohdat kulminoituvat lähinnä Tom Savinin luomiin veriefekteihin.