Elokuva

Pyörtyneitä katsojia, elokuvasalien ulkopuolella odottavia ambulansseja, pelkoa, inhoa ja sensaatio-otsikoita. Marttyyrien maine on kiirinyt elokuvan edellä ja ohjaaja-käsikirjoittaja Pascal Laugierin ylle on soviteltu niin kauhuelokuvan pelastajan kuin uudistajankin viittaa. Hype ei ole täysin perusteetonta, sillä brutaali, sairas, väkivaltainen, sadistinen ja K18-leimalla aivan syystä varustettu Marttyyrit on hätkähdyttävä elokuva millä mittapuulla tahansa.

Marttyyrit alkaa hyvin perinteisenä kostotarinana. 10-vuotias Lucie-tyttö pakenee hylätystä teurastamosta, jossa häntä on kidutettu ja pidetty vangittuna vuoden ajan. Viisitoista vuotta myöhemmin Lucie (Mylène Jampanoï) kertoo ainoalle ystävälleen Annalle (Morjana Alaoui) löytäneensä kiduttajansa, ja päätyy hakemaan hyvitystä haulikko kourassa. Seuraa verilöyly, jossa tylyä toimintaa ei säästellä. Tämä on kuitenkin vasta lähtötilanne, josta elokuva etenee yllättävien juonenkäänteiden saattelemana kokonaan toiselle tasolle.

Jos mittatikkuna käytetään genreuskollisuutta, Marttyyreita ei voi pitää puhdasverisenä kauhuelokuvana. Se onnistuu väistämään, haastamaan ja kaatamaan monia nykykauhun kliseitä ja lainalaisuuksia, mikä genren ystävissä on herättänyt voimakkaitakin vastareaktioita. Marttyyrien vastaanotto on ollut huomattavan kaksijakoinen. Laugier huijaa katsojan gornonsa pariin mestarillisella välineensä hallinnalla ja kauhukoodiston tuntemuksella, mutta hylkää kaiken rakentamansa elokuvan puolivälissä ja siirtyy hahmottelemaan kokonaan toisenlaista kuvaelmaa kärsimisestä ja kärsimyksen luonteesta. Laugier pitää kyllä tarinankuljetuksen tiukasti hanskassaan, mutta katsojalta odotushorisontin keikahtaminen ylösalaisin kesken kaiken vaatii sopeutumista.

Säälimättömässä sokeeraavuudessaan Marttyyrit on armoton, eikä hellitä otettaan katsojasta hetkeksikään. Äärirealistinen väkivaltakuvasto raatelee, repii rikki ja saa aikaan fyysisesti hyvin epämiellyttävän olon, eikä sitä parane suositella kellekään, joka hetkeäkään epäilee vatsansa tai henkisen kanttinsa kestävyyttä. Laugier vaikuttaa järkyttävän järkyttämisen vuoksi, mutta elokuvan lopussa gorekin saa uusia, arvaamattomia merkityksiä. Taustalla kulkee tarina kärsimyksestä, sen puhdistavasta voimasta ja äärimmäisyyksiä tavoittelevasta ajastamme. Temaattisesti runsaassa elokuvassa on paljon muutakin, mihin tarttua: yhteiskunnallista symboliikkaa, mielenterveyspohdintoja, uskonnollisia ja filosofisia kysymyksenasetteluja. Käsikirjoituksen koukerot eivät lopulta yllä kovinkaan syvälle, mutta hyvän elokuvan tavoin Marttyyrit onnistuu kertomaan jotain omaa ihmisrodusta ja -mielestä. Kohti tuonpuoleista kurkottavan kertomuksen finaali on yllättävä, vaikkakin valitettavan banaali. Loppupäätelmien teko jätetään tyystin katsojan vastuulle, mikä luonnollisesti herättää mielipiteitä puolesta ja vastaan. Yksi asia kuitenkin on varma: kylmäksi monitulkintainen Marttyyrit ei jätä.

Elokuvantekijänä Laugier vakuuttaa. Upeasti kuvattu ja pätevästi näytelty kokonaisuus on varmaa elokuvakerrontaa, jonka tekijä tietää, mitä tekee. Kuuma ohjaajanimi on luonnollisesti värvätty saman tien Hollywoodiin: työn alla on remake-versio Hellraiserista.

Yhteenveto
Pascal Laugierin Marttyyrit on poikkeuksellinen ja äärimmäinen elokuvatapaus, joka jättää katsojaan jälkensä. Aidosti järkyttävä elokuva on istutettu kauhuraameihin, mutta psykologiset ja eksistentialistiset juonteet tuovat hurmehelvetin kuvaukseen lisäsisältöä.