Elokuva
Kovaksikeitetty katukyttä Max Payne (Mark Wahlberg), poliisi toisessa polvessa, oli kerran kaupungin tehokkain lainvalvoja, kunnes rikoksista pahin osui omalle kohdalle. Vaimo ja vauvaikäinen esikoinen tapettiin julmasti perheen kotiin, eikä murhaajaa koskaan löydetty tai järjettömän teon motiivia saatu selville. Murtunut mies eristäytyi työ- ja ystäväpiiristä ja siirrettiin pöytähommiin ratkaisemattomien rikosten yksikköön. Tietämättömyyden ja kostonjanon synnyttämä tuska kuitenkin korventaa epätoivoista Maxia seuraamaan pienimpiäkin vihjeitä, jotka auttaisivat syyllisen jäljille. Lopulta päivänvaloa kestämätön johtolanka löytyy sattumalta Natashan (Olga Kurylenko), vaarallista elämää viettävän yön ammattilaisen, kontaktiverkoston kautta. Pian Maxin ympärille alkaa kasaantua ruumiita, mikä herättää sisäisen tutkinnan vainukoiran Jim Bravuran (Chris 'Ludacris' Bridges) epäilykset. Apuun rientävät pitkäaikainen ystävä ja mentori BB Hensley (Beau Bridges) sekä alamaailman musta prinsessa Mona Sax (Mila Kunis), mutta onko totuus lopulta liian vaarallinen ja kestämätön paljastuakseen.

Suomalaisen Remedy Entertainmentin menestyspeli Max Payne julkaistiin vuonna 2001, ja loppu on historiaa. Maailmanlaajuisesti miljoonia myyneestä hittituotteesta tuli populaarikulttuurin ilmiö ja ilman tunnistettavia sinivalkoisia sävyjäkin merkittävä osa Suomen audiovisuaalisten vientiartikkeleiden kaanonia. Se avasi tekijöilleen ovet maailmalle ja sai kaksi vuotta myöhemmin ansaittua jatkoa (Max Payne 2: The Fall of Max Payne). Myös elokuvana Max Payne on syystäkin huonomaineisten pelileffojen harvalukuista parhaimmistoa. Jo valmiiksi elokuvamaisen lähdemateriaalin parhaat puolet yhdistettynä Hollywoodin korkeimpaan taloudelliseen ja tekniseen tietotaitoon tekevät siitä enemmän kuin pelkän lisenssituotteen kylkiäisen. Niinikään genren tasoa nostanutta Hitmania (2007) vielä vaivannut b-elokuvan leima vaihtuu Max Paynessa a-laatuluokkaan.

Dekkarikirjallisuus-, film noir- ja sarjakuvavaikutteinen tarina on yksityiskohdista alkaen pelille uskollinen, vaikka esikoiskäsikirjoittaja Beau Thorne onkin fiksusti supistanut ja hionut juonilinjoja. Sen sijaan, että homma iskettäisiin heti kättelyssä toimintavaihteelle, tarinaa jaksetaan pohjustaa ja nimihahmoa rakentaa yllättävänkin
huolella. Myös Max Paynen määräämättömään lähitulevaisuuteen sijoittuva, tumma ja synkkä maailma, jossa kukoistavat rappio ja korruptio, on samalla tavalla kaoottinen ja epävakaa kuin omammekin. Tuomiopäivän tunnelmaa korostaa loppumaton lumimyrsky, allegoria ragnarökille, skandinaavisen mytologian maailmanlopulle. Näin lievät fantasia-aineksetkin sopivat elokuvan lohduttomaan ilmapiiriin. Valitettavasti hartaus lähdemateriaalille on myös Max Paynen heikkous. Detaljeihin seikkaperäisesti paneutuminen ja lukuisten epäoleellisten henkilöiden, joilla on lopulta kovin vähän perusteltua tekemistä, esittely kostautuu dramaturgian sujuvuudessa.  Peliin istunut dialogi kuulostaa valkokankaalla näyttelijöiden lausumana kiusallisen kornilta ja kliseiseltä, varsinkin täysin hymyttömässä kontekstissa, joka olisi kaivannut osakseen edes hiukan vinoa sarkasmia. 

Hulppeasti maksaneen korkeajännitysactionin Vihollisen keskellä (2001) ohjaajaksi riskillä repäisty ja vapaammat kädet tyylikkäisiin, alkuperäisten rinnalla pystyssä päin seisoneisiin päivityksiin Flight of the Phoenix - aavikkolento (2004) ja The Omen (2006) saanut irlantilainen lyhytelokuva- ja mainosohjaaja John Moore (s. 1970) on mies paikallaan myös haastavan Max Paynen ohjaimiin. Visualistina tunnettu herra rakentaa tyylillisesti Sin Cityä (2005) muistuttavan betoniviidakon näkymät laajoista ja näyttävistä kuvista, joihin fiiliksen puhaltavat nätisti sommiteltuina elementteinä tuli, valot ja varjot. Uhkaavana, rumana ja likaisena kohoava New York on hyytävän kylmä ja leiskuvimmillaan saatanallinen kuin Paholaisen asianajajan (1997) finaali, ilman belsebubia kylläkin. Vasta lopussa tiivistyvää toimintaa varten Moore ehtii virittää vain muutaman, mutta sitäkin tiukemman kovapanostuksen, jotka tehokkaimmilaan lähentelevät jopa Michael Mannin Heat - ajojahdin (1995) edelleen millä mittapuulla tahansa ällistyttävää pankkiryöstöjaksoa. Itse pelille kumarretaan muutamissa harkituissa bullet time -efektein hidastetuissa laukaustenvaihdoissa.

Kyntensä viimeistään The Departedissa (2006) näyttänyt ja hartioidensa riittävyyden koko elokuvan kannattelemiseen Shooterissa (2007) osoittanut Mark Wahlberg on oiva ja varman karismaattinen valinta tylyksi Max Payneksi. Harmillisesti pikkuvejensä Jeffin varjoon jäänyt ja enemmän television puolelta tuttu vanha velmu Beau Bridges esittelee harvemmin nähtyä puoltaan turvallisuusalan privaattipuolelle siirtyneenä ex-kyttänä. Mainion 70's show´n taskuvenus Mila Kunis jää tappavana femme fatalena kuriositeetiksi, tulevalle Bond-tytölle Olga Kurylenkolle suomatta ruutuaikaa senkään vertaa. Yllätysvetona nähdään vanhennuttuaan uskottavuutta hankkinut nättipoika Chris O´Donnell kulisseihin piiloutuvana pukumiehenä ja ylilyöntinä Pako-sarjan yhtenä vakikasvona tutun Amaury Nolascon hikinen ja sadistisesti virnuileva sekopäätappaja Jack Lupino, joka menee pahuudessaan jo tahattoman komiikan puolelle. 

Yhteenveto
Nolosta Super Mario Brosista (1993) on tultu pitkä ja vaikea tie pelielokuvien ensimmäiseen täysin omillaan toimivaan ja lajityypissään vakavasti otettavaan saavutukseen.