Kourallinen Italian armeijan sotilaita nousee maihin strategisesti merkityksettömälle kreikkalaiselle saarelle tarkoituksenaan raportoida vihollisten liikkeistä saaren ympäristössä. Meneillään oleva toinen maailmansota tuntuu kuitenkin perin etäisiltä, levittäytyväthän joka puolella silmiä hivelevät postikorttimaisemat; tyrskyisät poukamat, auringon paahteessa kylpevät, vitivalkoisiksi kalkitut talot sekä jyrkät, nahkealehtisten kasvien peittämät vuorenseinämät. Kun sotalaiva räjäytetään ja viestiyhteys armeijan komentokeskukseen katkeaa, venyy 4-kuukautiseksi suunniteltu visiitti lopulta vuosien mittaiseksi. Visusti piiloissaan pysytelleet asukkaatkin uskaltautuvat lopulta takaisin arkirutiiniensa pariin. Sotilaat ajautuvat tekemisiin paikallisten asukkaiden kanssa, ja pian heidän välilleen muodostuukin enemmän tai vähemmän tiiviitä ihmissuhteita.

Gabriele Salvatoresin ohjaama ja Enzo Monteleonen käsikirjoittama Mediterraneo (1991) voitti aikanaan parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin. Kunnianosoitus on kieltämättä ansaittu, sillä elokuva on harvinaisen kaunis ja tunteita herättävä kertomus unohdettujen sotilaiden ja saaren vieraanvaraisten asukkaiden harmonisesta rinnakkaiselosta. Kyseessä on draaman ja komedian aineksia ehyeksi kokonaisuudeksi nivova teos, jossa viljellään viehättävää, henkilöhahmojen erityispiirteistä kumpuavaa tilannekomiikkaa. Aivan farssiksi asti meno ei kuitenkaan ylly missään vaiheessa. Toisaalta tarinan arkipäiväisyys ja liioittelemattomuus tekevät elokuvasta elämänmakuisen ja uskottavan. Kiireettömät, staattisiltakin vaikuttavat kohtaukset on ryyditetty perinteikkäällä kreikkalaisella musiikilla, mikä on omiaan lisäämään jo muutenkin voimakasta läsnäolon tuntua.

Sotilaallisen hierarkian ikeestä pois päässeet, henkisessä murrostilassa elävät sotilaat kuvataan emotionaalisina olentoina kaikkine puutteineen ja ongelmineen. Henkilöiden luonteenpiirteet ja pyrkimykset poikkeavat toisistaan melko radikaalisti, mutta mistään karikatyyrimäisen ohuista kiiltokuvahahmoista ei ole kysymys. Salvatores osoittaa olevansa pätevä henkilöohjaaja. Monteleonen kirjoittama dialogi on napakkaa ja konstailematonta. Hahmoista ylivoimaisesti kiinnostavin on karismaattisen Diego Abatantuonon tulkitsema temperamenttinen Nicola Lorusso, Afrikassakin sotinut vääpeli, joka paimentaa sotamiehiään syyllistyen itsekin toistuvasti ylilyönteihin. Toinen keskeinen hahmo on elämänsä rakkaudesta haaveileva romantikko, Antonio Farina, jota esittää vähäeleisen väkevästi Giuseppe Cederna. Kautta linjan taidokkaista roolisuorituksista on vaikea löytää heikkoa lenkkiä.

Kuva (1.66:1 letterbox) on varsin heikkolaatuinen. Haaleat värit, terävyyden puute sekä häiritsevissä määrin esiintyvä kohina ovat myrheenkryyneistä tuskallisimmat. Alkuperäisestä kuvamateriaalista peräisin olevia roskia ei onneksi esiinny käytännössä lainkaan. Staattisen kuvaukseen ja korostetun rauhallisiin kamera-ajoihin luottava Italo Petriccione hyödyntää kuvauksessaan valon ja varjon leikittelyä valkoisten talojen seinämillä sekä maisemien kauneutta eri vuorokauden aikoina.

Jos on kuva heikkolaatuinen, niin ei ole ääniraidassakaan kehumista. Monona kuultavat äänet ovat paitsi vaimeita, myös kumisevia. Dialogi kuuluu jokseenkin tyydyttävästi, mutta kaikki muu ääni puuroutuu etenkin volyymitason kasvaessa. Giancarlo Bigazzin ja Marco Falagianin säveltämä score on tunnelmallinen, ja se olisikin ehdottomasti ansainnut paremman ääniraidan osakseen.

Lisämateriaalitarjonta on häpeällisen laiha. Nähtävänä on vain elokuvan traileri sekä päänäyttelijöiden filmografiat.

Mediterraneo on kaunis, avoimesti sodanvastainen tarina kreikkalaiselle saarelle rantautuneista sotilaista, jotka muodostavat komennuksensa aikana lujat siteet niin idylliseen saareen kuin sen vieraanvaraisiin asukkaisiinkin. Komediallisia piirteitä sisältävä elokuva on näennäisen yksinkertainen, mutta samalla yllättävän monimerkityksellinen teos, joka jättää katsojalleen hyvän olon.

Vaikka DVD onkin koteloitu näyttävään digipackiin, sen sisäisestä kauneudesta ei voi olla kuin yhtä mieltä. Kuva on melko heikkotasoinen, eikä tukkoinen monoraitakaan aiheuta elokuvaharrastajassa spontaaneja riemunkiljahduksia. Lisämateriaali ei ansaitsisi tulla edes mainituksi.