Elokuva
Hienostoperheen isä ja juuri palkittu vuoden mies, Earl Brooks (Kevin Kostner), elää kaksoiselämää. Hän ei yön tullessa suinkaan pue ylleen trikoita ja lähde rosmojahtiin, vaan vaihtaa vaatetuksensa helposti pestäviin ja lähtee lievittämään riippuvuuttaan, tappamista. Sisäisen demoninsa (William Hurtin hienosti tulkitseman Marshallin) kanssa kamppaileva Brooks joutuu kahden vuoden katkon jälkeen ristituleen, kun signatuurimurhan perään lähtee vuosikaudet hänen perässään ollut poliisi (Demi Moore) sekä groteskin murhan nähnyt ja omia etujaan haluava Mr. Smith (Dane Cook).

Salamurhajännäri Mr. Brooks astuu markkinarakoon samoihin aikoihin kun televisiossa pyörii hittisarja Dexter, joka on juonirakenteeltaan hyvin samantyyppinen. Molemmissa pääosassa on kaikin puolin sympaattinen kaveri, joka Dr. Jekyll & Mr. Hyde -kompleksissaan lähtee elon tielle niittämään porukkaa. Tosin Dexterissä päähenkilö hoitaa alimmaisen ja jossain määrin arvottomiksi luokiteltavien kastien poismenoa, kun Mr. Brooks tappaa heidät, jotka vain miellyttävät häntä sisimmissään. Sympatisointi vaatiikin elokuvassa astetta kovempia otteita, mutta mahdotonta se ei kuitenkaan ole. Elokuvan useat rönsyilevät juonet vain takaavat sen, ettei siihen ole liiemmin aikaa.

Brooksin murhavietin lisäksi elokuva seuraa häntä jahtaavan etsivän yksityiselämää, joka ei onnistu tavoitteessaan missään vaiheessa, vaan jää kovin turhaksi ja elokuvan rytmiä turhaan rikkovaksi harhailuksi. Missään vaiheessa ei synny tunnetta, että Brooks olisi lähelläkään kiinnijäämistä ja toisekseen varsinaisesta jahdista muodostuu kuitenkin häviävän pieni osa etsivä Atwoodin valkokangasajasta. Mooren kuivakka näyttely ei paranna asiaa lainkaan. Lisäksi oman käänteensä juoneen antaa Cookin näyttelemä Smith, joka jonkin ihmismielen syvimpien sopukoiden johdattelemana haluaa Brooksin kimppaan ja katsoa innoissaan, kun tämä lähettää tuntemattomia manalan maille. Mitään perusteita psyykeille ei anneta, vaan katsojan oletetaan tämän olevan tyystin normaalia. Tämäkään ei ole arvon käsikirjoittajille, Bruce A. Evansille ja Raynold Gideonille, riittänyt, vaan vielä yksi sivujuoni tarinaan tulee Brooksin tyttären mahdollisesta sarjamurhaajan urasta, mikä viestittää katsojalle taas isäukon addiktion syyt löytyvän ehkä geeneistä.

Liialliset juonet tekevätkin kokonaisuudesta rikkonaisen, eikä hahmoista saa kunnollista syväleikkaavaa kuvaa. Kun suurin osa henkilöistä tuntuu olevan vielä suoraan elokuvamaailmasta revittyjä psykopaatteja, eikä lainkaan reaalimaailmaan istutettavia ihmisiä, ei immersiosta voi oikein puhua. Etenkin Cookin näyttelemän Smithin innostus kuolemaan jää jokseenkin mysteeriksi ja typerryttäväksi käsikirjoituksen vaatimaksi juonikatalyytiksi. Smith jääkin hahmona oudon sarjakuvamaiseksi karikatyyriksi, toisin kuin Brooks, jonka riippuvuus käy jossain määrin selväksi ilman ylenpalttista analysointia. Ainoastaan varsinaiset aktit tuntuvat hieman päälle liimatun yritteliäiltä, sillä Brooksin riippuvuus on kuvattu seksuaalista nautintoa vastaavaksi kokemukseksi. Homma olisi ollut huomattavasti vakuuttavampi ilman liioiteltua orgasmin saamisia.

Brooksin riippuvuussuhdetta auttavat ennen kaikkea osuudet, joissa hän keskustelee sisäisen murhaajansa, Marshallin, kanssa. Elokuvan ylivoimaisesti herkullisimmat kohtaukset nähdäänkin juuri niinä hetkinä, kun Costner ja Hurt ovat ruudussa yhtaikaa. Vain katsojalle ja Brooksille itselleen näkyvä Marshall toimii elokuvan sisäisenä äänenä, jonka kanssa elokuvan protagonisti joutuu jatkuvasti kamppailemaan. Molempien hillitty tulkinta voimistaa kaksikon toimivuutta ennestään, ja parhaimmillaan parivaljakko on juuri silloin, kun kuvaruudulla on mukana vielä kolmas osapuoli, yleisesti ottaen Mr. Smith. Liekö William Hurtin lahjakkuudesta johtuvaa, mutta Mr. Brooksissa myös Kevin Costner tuntuu toimivan normimaneereitaan huomattavasti paremmalla teholla.

Mr. Brooks jää elokuvana jokseenkin raakileeksi, jossa on hyviä puolia, mutta johonka käsikirjoittajat ovat tuntuneet rakastuvan. Jälkimmäinen näkyy ennen kaikkea elokuvan moninaisessa sisällössä, joka rönsyilyssään peittää allensa tarvittavat nyanssit. Elokuvan on tarkoitus olla trilogian ensimmäinen osa, joten menestyksestä riippuen nämä puuttuvat nyanssit saatetaan nähdä valkokankaalla myöhemmin. Yksittäisenä teoksena Mr. Brooksin heikkoudet paistavat liian vahvasti läpi.

Tekniikka
Anamorfinen 1.78:1-kuva on väreiltään haalea, mikä on ilmeisemmin tarkoitettu tehokeino. Etenkin heikommin valaistut kohtaukset, joissa elokuva pääosin seikkailee, ovat jokseenkin aneemisen näköisiä harmaan palettinsa vuoksi. Tarkkuus on kuitenkin hyvä, eikä kontrastissakaan ole valittamista. Äänipuolen hoitavat Dolby Digital 5.1 - ja DTS ES 6.1 -ääniraidat. Etukanavapainotteisuudesta johtuen muhkeat raitavalikoimat jättävät hieman tarpeettoman maun. Elokuvan muutamat toimintakohtaukset lunastavat kuitenkin tilakäytön, eivätkä matalat taajuudet jää hiljaisiksi.

Lisämateriaali
Kommenttiraidalla elokuvan ohjaaja/käsikirjoittaja Bruce A. Evans ja käsikirjoittaja Raynold Gideon puhuvat lähes tauotta. Kaiken lisäksi he eivät tyydy vain kommentoimaan ruudulla olevia tapahtumia, vaan kertovat muun muassa pitkästi kuinka projekti sai alkunsa sekä kuvauksista ja käsikirjoituksesta yleisesti.

Birth of a Serial Killer (07:20) pohjustaa elokuvan käsikirjoittajien näkökulmasta, kertoen kuinka idea elokuvaan syntyi ja miten sitä lähdettiin rakentamaan eteenpäin. Perinteistä mainosmateriaalia tarjoillaan On the Set of Mr. Brooks (9:27) -dokumentin parissa, joka spoilaa myös suurimman osan oleellisimmista juonenkäänteistä. Viimeinen Murder of their Minds (9:09) syventyy elokuvan tärkeimpiin henkilöhahmoihin, heidän motiiveihinsa ja kuinka kukin näyttelijä rooleihinsa palkattiin. Keskimmäistä koostetta lukuun ottamatta dokumentit kertovat lyhyistä kestoistaan huolimatta kaiken oleellisen elokuvan tuotannosta.

Lisäksi levyltä löytyy vajaan seitsemän minuutin edestä poistettuja kohtauksia, jotka poistavat lähinnä Atwoodia koskevan turhan sivujuonen. Muidenkin kohtausten poisto on varsin perusteltua, sillä ne eivät olisi tuoneet tarinaan juuri mitään oleellista.

Yhteenveto
Mr. Brooks tuo kaksoiselämään viettävät sarjamurhaajat jälleen elokuvien pariin. Valitettavasti käsikirjoittajat ovat ilmeisesti rakastuneet omaan ideaansa, mikä näkyy liiallisina ja suurimmaksi osin täysin turhina sivujuonina, jotka rikkovat turhaan hyvää tarinaa. Kevin Costnerin ja William Hurtin yhteispeluu toimii elokuvan eduksi, mutta Demi Moore puolestaan ei. Dane Cookin näyttelemä elokuvan kriittinen palanen tekee karikatyyrimäisellä hahmollaan vain hallaa muulle elokuvalle ja vaatii melkoista pureskelua, ennen kuin henkilöhahmon voi niellä sellaisenaan.