Elokuva

Murder-set-pieces on niitä elokuvia, jotka jakavat katsojat kahteen leiriin. Siitä joko pitää tai ei pidä. En usko olevani pahasti väärässä väittäessäni, että suurin osa ei tästä tule pitämään tippaakaan. Hajanainen rakenne, julma graafinen väkivalta ja mielipuolisen murhaajan näkökulmaan asettuminen tekevät elokuvasta vaikean katsomiskokemuksen. Elokuvassa ei ole juuri minkäänlaista kiinteää tai selkeää tarinaa yhdistämään toisistaan tyystin erillisiltä näyttäviä kohtauksia. Elokuvan tarkoitus näyttääkin olevan mahdollisimman shokeeraavien veritöiden ja äärimmäisyyksien etsiminen. Samalla se tosin haastaa katsojaa hakemaan rivien välistä vihjeitä tapahtumien ja esitettyjen kuvien taustoja ja tarkoituksia. Onko se pahimman sortin eksploitaatioroskaa vai uuden kauhuelokuvan tuleminen?

Ohjaaja Nick Palumbon esikoisohjauksessa Nutbag (2000), sarjamurhaaja rellesti Las Vegasissa viillellen ilotyttöjä Jack the Ripperin tyyliin. Samankaltainen perusjuoni toistuu myös Palumbon toisessa elokuvassa Murder-Set-Pieces, murhanhimoisen sarjamurhaajan jahdatessa ja lahdatessa nuoria naisia keskellä paljastaen tarunhohtoisen uhkapelikulttuuristaan tunnetun unelmakaupungin synkemmän puolen. Molemmat ovat saaneet yleisesti teilaavan tuomion valtalehdistön lisäksi myös suurelta osalta kauhu- ja gore-elokuviin erikoistuneilta kriitikoilta. Esimerkiksi Fangorian mukaan Murder-Set-Pieces on väkivaltainen ja iljettävä. Elokuva voidaan nähdä pehmopornon ja kovan naisiin kohdistuvan kidutuksen ja vihamielisyyden äärimmäisenä ilmentymänä. Murhakohtaukset ovatkin kaikessa karuudessaan rankkoja ja julmia. Toki vastaavaa on nähty ennenkin, mutta Palumbo lisää kierroksia nihilistisessä väkivaltaisuudessa useamman pykälän verran. Erityistä raakuutta osoittaa äidin surmaaminen pienen lapsen ollessa mukana verisessä kohtauksessa.

Murder-Set-Pieces lähestyy tapahtumia minkäänlaiseen empatiaan kykenemättömän sarjamurhaajan näkökulmasta. Elokuvan rakenne on sirpalemainen kuin häiriintyneen valokuvaajan mieli. Kykenemättömänä ja haluttomana aidosti kiinnostumaan ympärillään olevasta maailmasta ja ihmisistä, hän kohtelee muita kuin objekteja, kulutushyödykkeitä. Kanssaihmisten hyödyntämisen äärimmäisinä ilmenemismuotoina ja päätepisteenä toimivat murha ja kannibalismi. Vaikka sairaalloisen, valokuvaajaksi kutsutun päähenkilön kanssa samaistuminen tuntuu täysin mahdottomalta, Palumbo ei laske katsojaa vähällä, vaan tyrkyttää eteemme mitä visvaisimpia skenarioita. Kerronnallisilla ja visuaalisilla keinoilla Palumbo pakottaa katsojan niin lähelle murhaajan mieltä, että elokuvaa on miltei mahdotonta katsoa ahdistumatta. Minkäänlaista helpotusta ei ole luvassa. Sankari ei tule pelastamaan viattomia uhreja, eikä poliisistakaan ole auttajaksi. Yksikään uhreista ei osaa epäillä menestyvää ja trenditietoista ammattivalokuvaajaa, joka halutessaan osaa käyttäytyä kuin viattomuuden perikuva.

Hollywood-elokuvissa sarjamurhaajia on glorifioitu heidän väkivaltaisia tekoja romantisoivan kiiltokuvamaisilla elokuvilla. Aikana, jolloin kouluissa saa varoa aseistautuneita oppilaita, on ehkä tullut jo aika tuoda esille tappamisen säälimätön raadollisuus ja kuoleman lopullisuus. Tätä tehtävää täyttämään on tullut Murder-Set-Pieces, moderni sarjamurhaajatarina, joka kaikessa vaikuttavuudessaan on yhtä iskevä kuin William Lustigin slasheri Maniac (1980) omana aikanaan. Tarina ei sinällään ole mitenkään erikoinen, mutta tinkimätön toteutustapa nostaa elokuvan esiin muiden samankaltaistensa kidutuspornoa sivuavien elokuvien joukosta. Vaikka valokuvaaja ei olekaan kaikissa kohtauksissa mukana, koko ajan pysytään tinkimättä tappajan rajoittuneessa ja ehkä jossain määrin jopa valheellisessa harha-aistimusten ja illuusioiden värittämässä näkökulmassa. Kokonaisuudessaan Murder-Set-Pieces on virkistävän verenpunainen väriläiskä nykyajan varman päälle laskelmoitujen ja komiikalla kesytettyjen, näennäiskauhua tarjoavien masssatuotteiden joukossa.

Tekniikka
Julkaisu on teknisesti varsin laadukas. Anamorfinen kuva on suhteellisen tarkka ja värit toistuvat mallikkaasti. Tosin pimeämmissä kohtauksissa on välillä hyvin pimeää, mutta se lienee tarkoituksellista. Dolby Digital 2. 0 -ääniraita ajaa asiansa riittävän hyvin. Rokki jytää ja dialogi on varsin selkeää erikoistehosteiden jäädessä vähemmälle huomiolle.

Lisämateriaali
Lisämateriaalia on mukana yllättävän paljon. Ohjaaja Nick Palumbo esittelee elokuvan lyhyesti keskittyen lähinnä kertomaan sen tekemisessä ja markkinoinnissa olleista ongelmista. Kommenttiraidalla, jolla ei juuri hengähdystaukoja ole, Nick Palumbo ja Sven Garret valottavat kiehtovan seikkaperäisesti elokuvan syntyvaiheita. Vaihtelevalla menestyksellä he onnistuvat pysymään samassa tahdissa elokuvan kanssa ja kertovat kohtauksiin liittyvistä tekijöistä, näyttelijöistä ja muista niiden tekemiseen liittyvistä henkilöistä. Mukana on myös toistakymmentä minuuttia poistettuja kohtauksia, jotka ainakin irrallisina vaikuttavat varsin mitään sanomattomilta. Pääosa pois jätetyistä paloista sisältävät tyhjänpäiväiseltä vaikuttavaa dialogia, ajelua kaupungilla tai vähäpukeisia naisia. Ainoastaan parissa lyhyessä otoksessa on välähdyksiä verisistä valokuvaajan uhreista. Lisäksi mukana on kaksi elokuvatraileria ja mainostrailereita muihin FireBox julkaisuihin.

Yhteenveto
Nick Palumbon toisessa elokuvassa anonyymisti valokuvaajaksi kutsuttu murhaaja on arvostettu muotikuvaaja, joka harrastuksenaan kiduttaa nuoria naisia. Verinen tarina nähdään itsekeskeisen, äärimmäistä vihaa pursuavan tappajan näkökulmasta. Elokuvan hajanainen rakenne, runsas sadistinen väkivalta ja hirviömäisen tappajan mielenliikkeiden seuranta takaavat, ettei Murder-Set-Pieces sovi kenelle tahansa.