Elokuva
Viisi nunnaa saapuu Himalajalla sijaitsevaan vuoristokylään, jonka yläpuolelle rakennettuun muinaisajan palatsiin on tarkoitus perustaa kyläläisille koulu ja sairaala. Pitkä matka on kylvänyt jo ensimmäiset epäilyksen siemenet uskon kaavun sisälle. Eksoottisen kulttuurin kohtaaminen horjuttaa sisarien vakaumusta entisestään ja saa heidän entisen elämän muistot palaamaan jälleen mieliin. Kestääkö nunnien usko vastoinkäymiset vai saako intohimo lopulta vallan?

Juonen suurin ongelma on pituudessa sekä lähdemateriaalissa. Rumer Goddenin kirjaan perustuvan Mustan narsissin sisaret eivät pidä päänsisäisiä monologeja, minkä takia sisällä vellovaa myrskyä ei juuri näe ennen kuin se on jo kohdalla. Poikkeuksena sääntöön ovat elokuvan päähenkilö, Deborah Kerrin näyttelemä Sisar Clodagh, ja Kathleen Byronin tulkitsema Sisar Ruth, joille on siunattu tarpeeksi aikaa kuvatakseen sisäistä myllerystä. Sen sijaan kolmen muun nunnan kohtalo eksoottisen kulttuurin käsissä tuntuu jossain määrin äkilliseltä, mistä päästäänkin elokuvan kestoon. Muutama lisäminuutti ei olisi ollut pahitteeksi kuvaamaan nunnien henkistä rasitetta. Toisaalta elokuvan parit takautumat olisi mieluusti nähnyt poistettavan. Kuten usein takautumien kanssa, ne rikkovat helposti elokuvan rytmin - näin myös Mustassa narsississa.

Onneksi näyttelijät tulkitsevat roolinsa hienosti. Etenkin Kerr askeettisena ja ensisilmäyksellä jopa suoranaisen tunteettomana korkea-arvoisimpana sisarena tekee ilahduttavan suorituksen kaavun sisään vangittuna naisena. Sisar Ruth on ehkä hieman yksipuolinen, mutta Kathleen Byron tarjoaa kauneuden lisäksi myös varsin vakuuttavan tulkinnan. Nuori Jean Simmons nähdään täysin tarpeettomassa roolissa Kanchi-tyttösenä, joka rakastuu alueen nuoreen kenraaliin. Kauneuden vastapainoksi ruudulla nähdään David Farraria, jonka roolihahmo on alueella pyörivä brittiagentti ja samalla yksi koettelemus yksinäisille nunnille.

Toisen maailmansodan jälkeisellä ajalla valmistunut Musta narsissi sai aikanaan Oscar-palkinnot parhaasta lavastuksesta ja kuvauksesta. Edes 2000-luvulla päätöstä ei voi juuri kritisoida. Jos elokuvasta täytyy jokin osa-alue nostaa erityisesti esille, on se nimittäin Mustan narsissin häikäisevän kaunis visuaalinen anti. Vaikka Englannin maaperältä ei olekaan poistuttu, on väritettyjä valokuvia ja näyttäviä lavasteita hyväksi käyttämällä luotu erinomaisesti puitteet korkealla eristyksissä olevalle luostarille. Hienot kuvasommittelut ja valon sekä varjon kanssa taiteilu saavat elokuvan näyttämään jossain määrin jopa unenomaiselta. Voisi melkein sanoa, että ilman jumalaisen kaunista visuaalisuuttaan Musta narsissi olisi huomattavasti tavanomaisempi elokuva.

Tekniikka
1.33:1-kuva on tarkkuudeltaan kohtalainen ja väritoistoltaan erinomainen ikäisekseen elokuvaksi. Jälki tekee oikeutta elokuvalle, vaikka virheiltä ei vältytäkään. Roskaisuutta on karvan verran liian paljon, ja staattisuus heikentää kokonaislaatua. Mono-ääniraita ei tarjoa suuria tunteita ja vahvoja väristyksiä, mutta on kuitenkin nautinnollisen selkeä ja häiriötön.

Lisämateriaali
Julkaisu ei sisällä minkäänlaista lisämateriaalia. Erityismaininta kuitenkin hienosta levytaiteesta – DVD:n kantta komistaa kaunis freskomaalaus.

Yhteenveto
Musta narsissi (1947) häikäisee kauneudellaan ja erinomaisella kameratyöskentelyllä. Jopa niinkin paljon, että jokseenkin tavanomainen tarina tuntuu hieman paremmalta kaiken sen visuaalisuuden jälkeen.