Elokuva
1300-luvulla ristiretkien kivenkovat veteraanit Behmen (Nicolas Cage) ja hänen uskollinen kumppaninsa Felson (Ron Perlman) palaavat 12 vuoden jälkeen maailman taistelukentiltä sotimiseen väsyneinä ilman komentavan upseerin lupaa. Arpiset ja parkkiintuneet soturit saavat kuitenkin arvovaltaiselta kardinaali D`Ambroiselta (Christopher Lee) vaihtoehdon vankeuden sijaan, tehtävän kuljettaa noituudesta syytetty nuori nimetön tyttö (Claire Foy) kaukana kaikesta sijaitsevaan luostariin, jotta sitä asuttavat munkit poistaisivat hänestä kirouksen, jota kristinuskoiset valtaapitävät epäilevät seutua riivaavan mustan ruton aiheuttajaksi.

Missioon liittyvät mukaan myös oppaaksi lähtevä huijariketku Hagamar (Stephen Graham), uskossaan vahva pappi Debelzag (Stephen Campbell Moore), kovia kokenut ritari Eckhart (Ulrich Thomsen) sekä nuori aateloinnista haaveileva kiusankappale Kay (Robert Sheehan). Rankka reissu vie niin maailmankatsomuksiltaan kuin periaatteiltaankin eripuraisen joukkion suden suusta suoraan manaajan majoille.

Joskus isojenkin sakissa (Salasana: Swordfish (2000) tuottaja Joel Silverin kanssa ja Puhallettu 60 sekunnissa (2001) Jerry Bruckheimerin tallissa)) duunailleen, mutta sittemmin taantuneen Dominic Senan ohjaama Musta noita (Season of the Witch) on päälleliimatusta vakavuudestaan huolimatta tahattomasti huvittava sekasotku seikkailua, fantasiaa ja kauhuelementtejä. Lähinnä keskinkertaisesta tv-sarjasta Kynnys tuntemattomaan (Threshold, 2005–2006 ) tunnetun Bragi F. Schutin käsikirjoitus sekoittelee keskiaikakliseitä liki nykyaikaiseen katuläppään, lopputuloksen kuulostaessa paitsi vaivaannuttavilta itsestäänselvyyksiltä, myös hassulta.

Sena saa kyllä kuvat kulkemaan osaavan kameraoperaattorinsa Amir M. Mokrin taitavasti tallentamina, ja lukuisissa taistelukohtauksissa on kiitettävästi raivoa mukana, mutta pitkässä juoksussa ohjaajan pakkomielteet rockvideoestetiikkaan ja päälleliimattuihin erikoisefekteihin syövät sekä elokuvan jännitteitä että katsojaa.

NYPD Bluen (1993) orkestroijana sekatyömiesmäisen muusikon uransa Hollywoodissa aloittaneen islantilaisyntyisen Atli Örvarssonin score ulvoo ja mekkaloi goottilaisin maustein. Örvarssonilla on käytössään koko fantasiaseikkailuiden repertuaari suurista kuoroista ulvoviin syntikoihin ja jättimäisiin lyömäsoitinpatteristoihin, mutta sen suuremmin mieleen jäävää jälkeä ei musiikkiraidalla vahingossakaan erehdytä esittämään.

Nicolas Cagen pokka pitää, vaikka mies joutuu lausumaan toistuvasti läpiä päähänsä suoraselkäisenä ritarina.
Edes hyvällä tahdolla ei taitavan maaninen tulkki voi kuitenkaan pitää Mustaa noitaa fiksuna liikkeenä uransa kannalta. Karhumainen Ron Perlman, jota on nykyään ilo saada seurata myös mainiossa tv-sarjassa Sons of Anarchy, on karismaattinen itsensä ja tuo hölmöön haahuiluun edes ripauksen arvokkuutta ja jämäkkää äijyyttä. Christopher Lee jätetään vallan lapsipuolen asemaan minuutin mittaisessa cameossa lärvi lateksilla tuntemattomaksi tupattuna. Loppupoppoo onkin sitten kasvotonta kauraa paholaisen ruokapöytään, eikä tarvittavia tehoja tiristä roolistaan edes tehosterallin keskiöön palkattu transparentti Claire Foy.

Yhteenveto
Musta noita on finaalissaan tyystin lapasesta lähtevä pullistelu ilman lihaksia, demoninen epäonnistuminen jokaiselle elokuvan tekoon osallistuneelle.