Seikkailuelokuva, tarkemmin määriteltynä aarteenmetsästyselokuva, on genrenä kovin kuihtunut nykyajan elokuvateollisuudessa. Lajityyppi eli zeniittiaikaansa lähinnä 80-luvulla Indiana Jones –seikkailuineen ja tämän lukuisine klooneineen, viimeistään 90-luvulla alkoi tämä laji olla jo loppuun asti kaluttua. Pientä tekohengitystä genrelle yritettiin antaa Tomb Raider –elokuvien myötä, mutta kiitos elokuvien laaduttomuuden tästä ei juuri uutta seikkailuelokuvien aaltoa syntynyt. Nyt megatuottaja Jerry Bruckheimer on tarttunut aiheeseen yhdessä ohjaaja Jon Turteltaubin kanssa.

Ensinnä on mainittava elokuvan tarinan suuret yhteneväisyydet viime aikojen kuumimpaan pulpfiktiiviseen kirjaan, Dan Brownin Da Vinci -koodiin. Tarina alkaa samanlaisista asetelmista ja johdattelee katsojaa kirjasta tutunoloisin vihjemerkein eteenpäin, tarinan rullatessa eteenpäin tiiviillä tahdilla, jättäen kaiken mysteerisyyden ja salamyhkäisyyden lähinnä taka-alalle, joka kirjassa on läsnä. Tuntuukin lähinnä siltä, että National Treasure haluttiin vain nopeasti kasata kokoon ja laittaa teattereihin. Pian ennen kuin Ron Howardin ohjaama ja Tom Hanksin tähdittämä Da Vinci -koodi saapuu teattereihin.

Nicholas Cagen esittämä Ben Gatesin suku on sidottu sitten Yhdysvaltojen itsenäisyystaistelun ajoista lähtien Temppeliherrojen ja heidän salaisen aarteensa kohtaloon. Gates on käyttänyt koko ikänsä löytääkseen ja palauttaakseen aarteen sen oikeille omistajille – koko maailmalle. Tätä perintöä vaaliessa Gates on joutunut tekemään monia uhrauksia, ja elämään historiantutkijoiden koulukunnan naurunalaisena kohteena ja yleisenä pilkkana tiedemiesten keskuudessa. Vastoinkäymisistään huolimatta Ben on löytänyt tukijan omille epäilyksilleen. Sean Beanin esittämä Ian Howe on yksi harvoista, joka yhä uskoo Benin uskomattomaan tarinaan ja vihjeiden perässä juoksemiseen. Asiat kuitenkin saavat yllättävän käänteen, ja pian Ben huomaa olevansa kilpajuoksussa entisen tukijansa kanssa. Aika käy vähiin ja aarteen sijainti aukeaa vähitellen, kun vihje vihjeen perään Gates johdattaa ryhmäänsä kohti kaikkien aikojen aarretta.

Gatesin tutkimukset johdattavat hänet aina Charlotte-nimisen laivan löytämisestä Yhdysvaltojen itsenäisyysjulistukseen. Itsenäisyysjulistus pitää sisällään kartan aarteen luokse, ainoa ongelma on vain se, että kartta on hyvin vartioitu ja monien lukkojen takana. Gates huomaakin pian olevansa kujajuoksussa Ianin kanssa, jonka päämääränä on kartan anastaminen ja aarteen löytäminen. Temppeliherrojen aarteen suojelijana ja etsijänä hänen pitää tehdä se, mikä vaaditaan aarteen pelastamiseksi. Gatesin on ehdittävä yhdessä apurinsa kanssa julistuksen luokse ennen kuin Howe pääsee rikkauksiin käsiksi.

Kansallisaarre (National Treasure) on turvallista bruckheimer-viihdettä. Elokuva tarjoaa katsojalle kaiken sen, mikä on ollut läsnä miehen aiemmissa elokuvissa: sopivan määrän bensaräjähdyksiä ja puolivillaista dialogia, sekä ennen kaikkea perinteisen sidekick-hahmon, jonka elämän tehtävä on hauskuuttaa yleisöä one-linereillansa ja sanattomalla komiikallaan. Joskus tämä onnistuu tukemaan tarinaa - toisinaan ei. Vaikka käsikirjoitus sisältääkin tyylilleen uskollisesti juoniaukkoja, onnistutaan nämä useimmiten piilottamaan hyvin tarinan taka-alalle. Ehkäpä kaikista uskomattominta on Gatesin esittämä päättelykyky, joka on aivan omaa luokkaansa. Elokuvan käsikirjoituksen hyväksi puoleksi on luettava sen käänteinen jahtausmalli. Yleensä saamme tuntea kuinka päähenkilön arkkivihollinen on aina askeleen edellä. Kansallisaarre on tässä tapauksessa virkistävä poikkeus.

Elokuva kaatuu liialliseen toiminnan suoruuteen, jättäen kaiken sen oleellisen – eli vihjeiden selvittämisen vaikeuden ja salamyhkäisyyden tunteen – taakseen. Tarinaan oltaisiin saatu huomattavasti enemmän mielenkiintoa, jos siinä olisi uskallettu ottaa enemmän riskejä, eikä vain haluttaisi kopioida menestyskirjan ideaa. Nykyaikana on sääli, että tulee näinkin harvakseen tämäntyylinen seikkailuelokuva. Vielä enemmän harmittaa, että yleensä tällaiset elokuvat ovat kerta toisensa jälkeen suunnattu vain kepeään toimintaan ja johdatteluun pisteestä A pisteeseen D, käyden pisteiden B ja C kautta. On Kansallisaarteessa silti hetkensä, sitä ei käy kieltäminen, mutta ne on sijoitettu liian harvakseen, jotta ne voisivat tuottaa henkeäsalpaavaa jännitysmomenttia.

Näyttelijätyöskentely elokuvassa on kovin vaihtelevaa. Cage vetää roolinsa tutuilla maneereilla lävitse, eikä pääse samanlaisiin huippusuorituksiin kuin Adaptationissa tai Bringing Out the Deadissa. Naispääosaan valittu Diane Kruger on stereotyyppinen itsenäinen nainen, joka ei tyydy sivustakatsojaksi. Roolissaan Kruger menestyy varsin keskinkertaisesti, mutta jää hieman jälkeen Troijan suorituksestaan. Koomisesta panoksesta vastaa Justin Bartha, joka roolissaan onnistuu joskus stimuloimaan katsojan ärsytyskäyrää kaikella teennäisyydellään. Barthan eduksi pitää silti lukea pari oikein ajoittunutta repliikkiä ja niiden toteutus. Elokuvan suurin valopilkku on Sean Bean. Mies on onnistunut kerta toisensa jälkeen tekemään tasaisen varman suorituksen elokuvasta riippumatta. Bean on myös tässäkin Gatesin vastustajan roolissaan sopivan inhimillinen, mutta silti nihilistisen omaperäinen.

Elokuvan musiikillisesta puolesta vastaa Yes-yhtyeestä tuttu Trevor Rabin. Rabin on koostanut varsin zimmermaisen musiikkiraidan elokuvalle, mutta tuo silti ajoittain sopivaa progressiivisuutta soundtrackille. Elokuvasta löytyy muutama hyvä melodia, jotka tuovat intensiivisyyttä mukaan kohtauksiin ja niiden jännitysmomentteihin. Rabin kuitenkin pelaa liikaa varman päälle, eikä anna musiikin elää elokuvan mukana ja kehittyä. Erityisesti pisti korvaan musiikkien jatkuva käyttö. Jos elokuva kesti hieman yli kaksi tuntia, niin taustalla soi yli puolitoistatuntia jatkuvalla syötöllä eri kappaleita. Tämän liikakäytön takia suurin osa kohtauksista poti ponnettomuudesta ja tyhjyyden tunteesta, koska kaikki parhaat musiikilliset palat oli jo käytetty.

National Treasure on, kuten sanottua, turvallisen varmaa toimintaa, jota on höystetty mysteerinomaisilla juonenkäänteillä ja –johdatuksilla. Elokuva on kertakäyttötavaraa, joka kestää yhden katselun ja onnistuu tuona aikana viihdyttämään katsojaa sopivasti, mutta loppujen lopuksi se jättää kovin tyhjän tunteen, kun lopputekstit alkavat pyöriä. National Treasure onkin elokuva, joita löytyy kolmetoista tusinasta, mutta tarjoaa sen yhden hyvän ja vauhdikkaan matkan aarteenmetsästyksen maailmaan. Toisin kuin Indiana Jones –trilogia, elokuvan pariin tuskin tulee palattua enää montaa kertaa.