Elokuva
Golden Books -kustantamon tiukan ja alaistensa inhoaman kustannuspäällikön Margaret Taten (Sandra Bullock) niskaan putoaa todellinen pommi, kun firman lakimiehet ja johtaja (Michael Nouri) ilmoittavat neidin viisumin menevän umpeen ja tätä uhkaavan häädön takaisin kotimaahansa Kanadaan. Huippuduunin menettämisen pelossa Margaret tekaisee hätävalheen olevansa kihloissa päähän potkitun apparinsa Andrew Paxtonin (Ryan Reynolds) kanssa ja solmivansa avioliitonkin tuota pikaa. Kulissiavioliittoon kiristetty Andy haistaa vilungissa mahdollisuutensa yletä urallaan ja vaatii avioehtoon pariskunnan visiitin Alaskan Sitkaan isoäiti Annien (Betty White) 90-vuotissyntymäpäiville ja samalla tapaamaan miekkosen hiukan eriskummallista kotoväkeä.

Ikinuoren Annie-mamman lisäksi Paxtoneiden talossa jöötä pitää perinteitä kunnioittava äiti Grace (Mary Steenburgen), suojeleva isä Joe (Craig T. Nelson), eikä suurkaupunkien vilinään ja palveluun tottunut Annie voisi tuntea itseään maailman laidan maaseudulla vieraammaksi. Niin pikkukaupungin kivojen kansalaisten kuin epäilevien maahanmuuttoviranomaistenkin alituisen tarkkailun alla feikkisuhde alkaa kuitenkin lämmetä likemmäksi kiehumispistettä, eikä pelkästään negatiivisessa mielessä.

Anne Fletcherin (Step Up (2006), 27 Dresses (2008)) ohjauksen yhteydessä on vaikea edes puhua ohjauksesta, sillä niin kuluneita latuja rouva sauvoo kuljettaessaan ennalta arvattavaa tarinaa kohti sitä pakollista loppuratkaisuaan. Fletcher ei kuitenkaan onneksi sorru niihin kaikkein kliseisimpiin romanttisten komedioiden sudenkuoppiin, vaan onnistuu kuin vahingossa pitämään tunnelman ikääntynyttä juonenkaarta fiksumpana. Peter Chiarellin käsikirjoitus kipinöi paikoin, mutta se, mikä toisi valkokankaalle sen odotetun kemiallisen reaktion, tapahtuu aivan liian harvoin.

Peruskonsepti toisiaan aluksi inhoavasta pariskunnasta rakastumassa vastoin odotuksia on todennäköisesti ensimmäisen kerran nähty piirrettynä luolan seinään, eikä juttu miksikään ole vuosisatojen saatossa muuttunut vieläkään, mutta onneksi se typerin kohelluskomiikka osataan jo pitää minimissä. Pitkän päivätyön tehneen brittikuvaaja Oliver Stapletonin kauniisti taltioima Odottamaton ehdotus käyttää yhtenä henkilöhahmona Alaskan jylhiä maisemia ja todistaa näin osaltaan pienempienkin elokuvien pieteetillä luomasta lumerealismista: elokuva kun todellisuudessa kuvattiin Bostonissa sekä Rhode Islandilla ja taka-alalla miltei joka otoksessa siintävät lumihuippuiset vuoret lisättiin kuviin digitaalisesti.

Vastaavana tuottajanakin toiminut Sandra Bullock on parhaimmillaan taitavasti ajoituksen handlaava komedienne, jonka maneerit toimivat määrätyissä puitteissa hienosti. Odottamaton ehdotus on juuri sellainen elokuva, jossa vanhetessaan aina vain sensuellimmaksi muuttuva Bullock saa pureskeltavakseen myös tunnetiloja alituisen kaatuilun ja seiniin törmäilyn sijaan. Roolista on tuskin odotettavissa Oscar-ehdokkuuksia, mutta näyttävän Sandran sopivuutta tämän kaltaisten elokuvien pääosiin ei voi kiistää. Pääasiallisesti komedioiden (Van Wilder (2002), Waiting (2005) ja toimintagenren parissa (Blade: Trinity (2004), Smokin`Aces (2006), X-Men Origins: Wolverine (2009)) uraansa rakennellut Ryan Reynolds passaa rooliinsa hyvin, vaikkei nyt valkokankaalta käsin säväytäkään.

Sivurooleissa on kieltämättä taitavaa väkeä, mutta Craig T. Nelson ja aina yhtä ihastuttava Mary Steenburgen jäävät turhaan sivuun keskiöstä, vaikka hahmoilla tärkeä tehtävä tarinan katalyytteinä onkin. Hurmaavan Malin Akermanin (Watchmen, 2009) Gertrude, Andrewin nuoruuden sydänkäpy, käy kuvissa vain kääntymässä, eikä koomiseksi sidekickiksi kiinnitetyn Oscar Nuñezin estottomasti esittämä tarjoilija/kyläkauppias/strippari Ramone osu varsinaisesti nauruhermoon hänkään. Betty Whiten rautamamma Annie on se, joka pitää leffan liikkeessä. Kolmen vuoden kuluttua itsekin 90 vuotta täyttävän ”Tyttökullan” otteissa on vuosien tuomaa varmuutta ja ymmärrystä myös komedioiden dramaattisemmille käänteille.

Aaron Zigmanin score pliisuilee kuluneilla soinnuilla, herkistelee hellyttävästi halihetkissä ja kikkailee iloisesti kun on komiikan aika. Mitään siinä määrin mainittavaa ei Zigmanin keskinkertaisesta sävellystyöstä löydy, että soundtrackia kannattaisi kokoelmiinsa hankkia. Ellei sitten pidä tuiki tarpeellisena saada hyllyynsä sekä originaaleja että näyttelijöiden esittämiä versioita kappaleista Relax (Frankie Goes To Hollywood), It Takes Two (Rob Base & DJ EZ Rock) tai Get Low (Lil` Jon).

Yhteenveto
Tuhannesti varioitu romanttinen komedia ei ole kovinkaan hauska, mutta voi oikeissa olosuhteissa tarjota pikkuruista parisuhdeterapiaa rehellisenä deittileffana.