Elokuva
Odotushorisontti on oktaavissa, kun metodin mestarit ja sukupolvensa arvostetuimmat kurkokarismat kohtaavat valkokankaalla kolmannessa yhteisessä, mutta vasta ensimmäisen kerran ruutuajan keskenään todella jakavassa elokuvassa. Kummisetä II:ssa (1974) Robert De Niron ja Al Pacinon isä ja poika Corleone eivät ehtineet edes samaan kuvaan, modernin rikoselokuvan klassikossa Heat -ajojahti (1995) oman alansa huippuja myös työnarkomaanipoliisin ja ammattivarkaan rooleissa esittäneinä jakoivat ainoastaan yhden kohtauksen, joka sekin on autenttisuudessaan kiistelty. Siksi elokuvahistoriallisesti näinkin odotettu ja kutkuttava tapahtuma olisi ansainnut säväyttävämmän kontekstin kuin nopeasti unohtuvan tusinatuotteen Oikeuden kasvot.

New Yorkin rikostilastoja kolmekymmentä vuotta siivonneet veteraanikytät Turk (De Niro), työlleen omistautunut kuumakalle, ja Rooster (Pacino), katuviisas lunki, ovat monesti palkittu, kollegoiden arvostama ja siviilissäkin hyvinä ystävinä tunnettu työpari. Nämä kaikki kuitenkin vaarantuvat kaksikon selvittäessä uriensa mutkikkainta keissiä. Runoja rikospaikalle jättävän sarjamurhaajan uhrit osoittautuvat oikeusjärjestelmästä livahtaneiksi retkuiksi ja tappajan motiiviksi putsata pohjasakka pois kaduilta, koska viranomaiset eivät ole siihen pystyneet. Johtolankoja etsitään yökerhoa kulissinaan pitävältä huumediileri Spiderilta (Curtis Jackson), esimiehen (Brian Dennehy) uhkaillessa eläkeputkella, ellei tuloksia ala syntymään. Kimurantin tapauksen kimpussa häärivät myös nuoremmat etsivät Perez (John Leguizamo) ja Riley (Donnie Wahlberg), jotka aikovat selvittää syyllisen ensimmäisinä. Alkaa nimittäin näyttää siltä, että tappaja löytyy omien joukosta, Turkin noustessa kärkiepäillyksi. 

Spike Leen sähäkän pankkikeikkajännärin Inside Man (2006) käsikirjoittaja Russell Gewirtz puristaa loppuunselatusta kyttätrillereiden aapisesta lähtökohtiaan lupaavamman tarinan, jonka lain oikealta puolelta lähtevä vigilante-taustoitus ja oleellisen ratkaisukortin paljastaminen heti kättelyssä tekevät siitä hiukan mietityn tuntuisen. Dialogissa heitellään nokkelaa katuläppää ja kyynisiä kuitteja palautuksineen. Päähenkilöiden psykologiset profiilit löytyvät alan oppikirjoista nekin, mutta eivät edusta lajityypin pahimpia pahvikylttejä. Premissin heikon lenkki on sen yllätyksettömyys, erityisesti siksi, että muutamankin vastaavan nähnyt selvittää  tappajan henkilöllisyyden leipääntyneitä tutkijoita nopeammin. Katsojaa ei silti yritetä johtaa harhaan kaikkein halvimmilla tempuilla, kuten osoittelemalla mahdollisia syyllisiä joka suunnalta.

Nimeä enemmän tuottajana hankkinut ja harvakseltaan kameran takana viihtyvä Jon Avnet kirjasi itsensä ohjaajien keskikastiin ennätyspitkään suomalaisissakin elokuvateattereissa esitetyllä naistenleffalla Paistetut vihreät tomaatit (1991). Vastaavaa hittiä ei sittemmin ole syntynyt, vaikka tähtivetoiset asiadraamat, romanttisesti sävytetty Aina lähelläsi (1996) ja toiminnallisempi Punainen labyrintti (1997), sekä ymmärrettävästi meillä suoraan DVD:lle muilutettu Al Pacino -jännäri 88 minuuttia (2007) sellaiseen kaikki mahdollisuudet tarjosivatkin. Oikeuden kasvot sopii joukon jatkoksi, vaikka sillä ainakin kahta edellistä enemmän annettavaa onkin.

Avnet osaa laittaa tarinan kulkemaan ja pitää fokuksen päähenkilöiden vanavedessä, mutta toimintakohtausten dynamiikkaan hänellä ei ole sellaista teknistä ymmärrystä kuin esimerkiksi juuri Michael Mannilla Heat -ajojahdisssa. Pitkän linjan ranskalaiskuvaaja Denis Lenoir korostaa kyllä onnistuneesti elokuvan tummaa yleisilmettä ja Brian De Palman pitäaikainen yhteistyökumppani sekä Tähtien sodasta (1977) Oscarilla palkittu leikkaaja Paul Hirsch sommittelee siirtymät ja hektiset keskustelut nättiin pakettiin. Vasta finaalin traagisimpaan hetkeen ohjaaja saa ladattua sellaista tunnetta ja sähköä, jota elokuva kipeästi kaipaisi heti alusta alkaen. 

Seniorivuosinaan useammankin vähemmän harkitun roolivalinnan tehneet De Niro ja Pacino tuntuvat nytkin iskevän vain puolivaloilla, mutta sekin riittää tuomaan kipinän, joka saa elokuvan elämään. Nestoreiden kemia ja synkka pelaa saumattomasti, eikä muilla näyttelijöillä ole siinä jakoa. Selvimmin tämä näkyy raharäppäri 50 Centinä paremmin tunnetun, maailman todennäköisesti huonoimman näyttelijän, Curtis Jacksonin kohdalla. Onneksi sivuhenkilöistä tärkein onkin Carla Guginon rajuista otteista ja roolileikeistä makuuhuoneessa innnostuva rikospaikkatutkija Karen Corelli, joka toimii oleellisena ja tavanomaista romanttista viritystä perustellumpana vedenjakajana pääkaksikon välillä.

Yhteenveto

Liian harvoin yhdessä nähdyt virtuoosit Robert De Niro ja Al Pacino tuovat sielun ja sydämen mukaan kliseiseen rutiinitrilleriin.