Punaisella
matolla väki jakaantuu hyvin pitkälti kahteen leiriin. Toisessa
ryhmässä ovat ensikertalaiset ja ne, jotka eivät muuten vain hallitse
esiintymistä. Voi raukkoja. Itse kuulun luonnollisesti osaavaan
ryhmään, jolle punaisella matolla poseeraaminen, ja eri toimittajien
jokavuotiseen kysymyksiin vastailu on vain osa rutiinia yhdessä
varsinaisen palkintojenjaon kanssa. Koska paikalla on varmasti enemmän
kuvaajia kuin koko iltana tulee olemaan vieraita, aina voi olla
poseeravinaan samalla, kun oikeasti tarkistaa illan kauneustarjonnan.
Assistenttini saa välittömän puhelun, kun näen Catalino Sandino Morenon kävelevän ohitseni. Naikkosen Maria Full of Grace
on saatava välittömästi – jos roolisuoritus on edes puoleksi yhtä hyvä,
kuin 24-vuotias neiti on kaunis, niin elokuva on ehdottomasti näkemisen
arvoinen. Ajatustenlukijani kertoo, että muutkin ovat samoilla
linjoilla. Vastakohtainen reaktio tulee, kun silmiini osuu jokin aika
sitten vielä kaunottarena pitämäni Renee Zellweger, jolle "lihoan, laihdutan, lihoan, laihdutan" -kuuri ei ole selvästikään tehnyt hyvää. Astellessani kohti sisäänpääsyä haistan selvää glamourin puutetta; missä Kidman, missä Cruise, missä Spielberg, missä Pitt?
Ehkä en vain huomannut heitä kaikessa kiireessä, mutta jotenkin
vaistoan heidän poissaolonsa. Alla kuitenkin parhaita paloja punaiselta
matolta.

Kuten
kaikille muillekin suurille staroille, myös itselleni oli varattu
istumapaikka varsin hyvästä osasta katsomoa. Valitettavasti en saanut
toivomaani eturivin paikkaa, mutta eiköhän tämä neljäskin rivi
menettele. Ensi vuonna sitten eteenpäin maineen karttuessa. Onneksi
mukaan tarttui myös ajatustenlukija, joten luvassa on myös todellisia
mielipiteitä ainaisen hymyn ja taputuksen lisäksi. Vai voikohan Scorsese
väittää, että mahdollinen tappio menisi yhden illan rankalla alkoholin
käytöllä ohi? Koska gaalan alkuun on vielä jonkin verran aikaa, on
tässä hyvä tilaisuus hieman tiedustella vieressä istuskelevien
kanssatähtien mielipiteitä illan mahdollisista voittajista. Illan
ehdottomasta ykkösvoittajasuosikista ei ole pienintäkään
epäselvyyttä. Tämän todistaa itse miespääosakategoriassa ehdolla oleva Leonardo
DiCaprio vilauttaessaan veikkauslappuaan, jossa Jamie Foxxin
roolisuoritus on rastitettu kovin päättäväisen näköisesti.

Sen
sijaan keskustelun kääntyessä illan pääpalkintojen, parhaan elokuvan ja
ohjaajan Oscareiden saajiin, muuttuu sujuva smalltalk hyvin nopeasti
lähes tappeluksi. Smokki ei tahdo antaa kunnolla periksi Eastwoodin
vasemmalle suoralle, ja Scorsese kiroaa vanhempiaan onnettomista
geeneistä, jotka ovat tuoneet kasvua lähinnä kulmakarvoihin. Lopulta
kilpailevat leirit päätyvät tulokseen, jossa pääpalkintojen
jonkinlainen jakaminen tuntuu todennäköisimmältä vaihtoehdolta. Sen
sijaan kukaan ei korota ääntään, kun kerron varmojen voittajien olevan
mm. Morgan Freeman sivuosasta, Charlie Kaufman, Alexander Payne sekä Jim Taylor käsikirjoituksesta. Hilary Swankin nimen mainitessani Annette Bening katsoo nyrpeästi, muistaen turhan hyvin vuoden 2000 tappion.

Jahas,
kuulutus kertoo lähetyksen alkuun olevan minuutin verran ja
arvovieraita pyydetään tallustelemaan paikoilleen. Viimeiset (epä)onnen
toivotukset jaetaan vielä ennen varsinaisten juhlallisuuksien alkua.
"Welcome to the 77th – and last – Academy Awards…" *10min myöhemmin*:
aloituspuhe oli kaikin puolin toimiva, ja jos en nyt aivan väärin
muista niin parempi kuin kahtena edellisenä vuotena. Chris Rockin
itselleen hörähtely aina välillä häiritsi, mutta ei onnistunut
pilaamaan kokonaisuutta. Vierustovereiltani asiaa kyseltyäni sain
käsityksen, että myös yleisesti miestä pidettiin varsin hyvänä
juontajana. Etukäteen Scorsese vs. Eastwood -spekuloinnin lisäksi media
kirjoitti vähintään yhtä paljon siitä, mitä Rock tekee – tai jättää
tekemättä. Avauspuheen jälkeen voidaan kuitenkin jo sanoa, että Rock
ajaa asiansa siinä missä muutkin, ja on takuuvarmasti parempi
vaihtoehto kuin esimerkiksi Whoopi Goldberg. Ennen kaikkea, Rock onnistui omalla tyylillään tuomaan vaihtelua – ei niitä samoja naamoja jaksa vuodesta toiseen katsella.

No niin, ensimmäiset palkinnot on jaettu, ja ilta näyttää olevan hyvin pitkälti The Aviatorin heiniä. Jaetuista palkinnoista elokuva on ollut ehdolla kuudessa kategoriassa, ja ainoastaan Alan Alda
on jäänyt ilman palkintoa, häviten toiselle pitkän elämäntyön tehneelle
näyttelijälle, Morgan Freemanille. Freemanin roolisuoritus oli kyllä
kaikin puolin hyvä Million Dollar Babyssa,
ja mies ansaitsi myös illan ensimmäiset palkinnon saajalle tarjotut
standing ovationit - seisaaltaan annetut aploodit. Onneksi mies ymmärsi
myös pitää puheensa lyhyenä. Samaa ei voi sanoa näistä jepeistä, joille
tuntuu olevan tärkeintä lukea kolmesta printatusta A4:sta kaikkien
kiitettävien henkilöiden nimet monotomisesti peräjälkeen. James Cameronin
vuoden 1998 "I'm king of the world" -huuto on edelleen aidointa mitä
Akatemian järjestämissä kestityksissä on viime vuosina kuultu. Halle Berry oli korkeintaan huvittava. Krediittiä myös Cate Blanchetille,
jonka Scorseselle osoittama kommentti "I hope my son marries your
daughter" upposi allekirjoittanut mukaan lukien varsin näpäkästi
yleisöön.

Amerikan elokuva-akatemiaa ei voi
moittia juomapuolesta. Alkoholipitoista juomaa on vapaasti otettavissa,
ja vessajonot ovat myös sen mukaiset. On hauska huomata, kuinka ihmiset
huomaavat luontaiset tarpeensa aina silloin, kun tarjolla on jokin
vähemmän tärkeä kategoria. TV-kameroissa kaikki näyttää kuitenkin
hyvältä, kiitos stunt-istujien, jotka saavat tilanteen näyttämään siltä
kuin jotakuta oikeasti kiinnostaa parhaan lyhyen dokumenttielokuvan
Oscar-palkinnon saaja. Jos Oscar-gaalalle pitää jostain asiasta risuja,
niin ehdottomasti mielettömän pitkistä mainoskatkoista. Toki ne tuovat
rahaa ABC:lle, joka vastaa gaalan televisioinnista, mutta täällä
paikanpäällä nuo joka 15:sta minuutti ilmestyvät pitkät odotusajat ovat
varsin tylsiä. Mutta ei ole kuulemma kaukana pohjoisessakaan, Suomessa,
asiat häävisti. Televisioinnista vastaava Nelonen on palkannut
mainoskatkojen ajaksi Oscar-tiimin, jonka ammattitaito on todella
heikolla tasolla. Tämä on kuitenkin vain kuulopuhetta.

Vaikka
jotkut palkinnonsaajat muuta väittävätkin, tekniset palkinnot ovat
teknisiä palkintoja, eivätkä ne tule koskaan saamaan samanlaista
kunnioitusta osakseen kuin ns. tosimiesten kategoriat, joiden voittajat
muistetaan vielä pitkään. Jos ei muuten, niin ainakin siitä, kuinka
Akatemia suorastaan ryösti jonkun ehdokkaista antamalla palkinnon
täysin väärään suuntaan. Tänäkin vuonna ryöstöjä oli useampi jo
nominaattien asetteluvaiheessa: valtaosa mediasta repi pelihousunsa kun
Eternal Sunshine of the Spotless Mind Jim Carreyn johdolla jäi todella vähille ehdokkuuksille, ja Foxxin pahimmaksi haastajaksi kaavailtu Paul Giamatti jäi täysin ilman nominaattia.

Sean Penn osoittaa hienoa huumorintajua tulemalla lavalla puolustaen Jude Lawn
näyttelijätaitoja. Come on Penn; Rockin vitsi oli oikeasti hyvä, yleisö
piti siitä, enkä usko Lawinkaan hernettä nenään imaisseen. Saat
kuitenkin temppusi anteeksi, sen verran loistava olet kunhan
uusintaotokset sallitaan. Muutenkin jäykkä Penn saa kuitenkin luettua
ehdokkaat ja kas kummaa, Bening saa jälleen kerran tyytyä väkinäiseen
hymyyn, sillä toistamiseen viiden vuoden sisällä Hilary Swank
pitää kiitospuhetta parhaan naispääosan voittajan roolissa. Swankista
tulee näin ollen nuorin tuplavoittaja naisten pääosakategoriassa. Kaksi
ehdokkuutta, kaksi voittoa. Tuntuu, että jokaisesta vähänkin
laadukkaasta nyrkkeilijäroolista saa helpommin Oscarin, kuin muista
rooleista. Russell Crowe osoitti pelisilmää ottamalla roolin köyhänä nyrkkeilijänä Cinderella Manissa.
Elokuvasta ei tiedetä kuin synopsis, pari näyttelijää ja ohjaaja. Se ei
ole kuitenkaan estänyt elokuvaa nousemasta vuoden 2006 yhdeksi
suurimmaksi Oscar-suosikeista.

Ja gaala jatkuu. Charlize Theron tulee esittelemään ehdokkaat vuoden parhaaksi miespääosaksi. Tarjolla
on kovasti monenlaista ehdokasta, joista jokainen tekee varmasti
huippusuorituksen ja kuten vieruskaverini mainitsee, viisikko on
kovatasoisin vuosiin. Kenelläkään ei kuitenkaan ole pienintäkään
epäilystä voittajasta. "And the Oscar goes to…Jamie Foxx". Standing
ovationien kera gaalan toinen tummasävytteisellä ihorakenteella
siunattu voittaja tallustelee tyylikkäästi lavalle, ja osaa myös ottaa
voitosta jotain irti tuuletuksineen. Puhe on kuitenkin pettymys, vaikka
yleisesti ottaen sitä tunnutaankin illan tähän asti parhaana pitämään.
Kolmas kerta kuolleista sukulaisista ja yleisön huudattaminen alkaa
kuitenkin olla vähän kulunut kikka, kun saman puheen pienin muunnelmin
on kuullut niin Golden Globeissa, Screen Actors Guildin bileissä, kuin
nyt myös Oscareissa. Ja mies kehtaa olevansa yllättänyt. Totuus on,
että mies olisi ollut äärimmäisen pettynyt ja yllättynyt,  jos ei
olisi voittanut.

Käsikirjoituspalkinnot
ovat olleet jo jonkin aikaa maineessa, jossa niiden voittaja on usein
elokuva, jolla ei ole todellisia mahdollisuuksia parhaan elokuvan
Oscariin. Tällä puolella ei myöskään nähty yllätyksiä, vaan
vedonlyöntitoimistot tiesivät mistä puhuivat antaessaan pienimmät
kertoimet Eternal Sunshine of the Spotless Mindille ja Sidewaysille.
Charlie Kaufman sai kolmannella yrityksellään palkinnon, ja piti yhden
illan parhaista puheista. Miehen hermostuneisuus näkyi, eikä hän
myöskään kiistänyt sitä. Alexander Payne Sidewaysista näpäytti komeasti
isoja studioita kiittämällä Fox Searchlight Picturea siitä, että saivat
täydellisen taiteellisen vapauden elokuvan tekemiseen. Nykyään kun
studioita tupataan syyttämään siitä, että he päättävät enemmän
kuvauspaikalla ja sen jälkeen tapahtuvia asioita, kuin ohjaaja
konsanaan.

Tänä vuonna palkintoja jaettiin ensimmäist kertaa poikkeavalla tavalla sitten perinteisen jakosysteemin lanseeraamiseen jälkeen

.
Tärkeimmät kategoriat onneksi kaikki jaetaan vanhaa kaavaa käyttämällä,
mutta monissa vähemmän tärkeissä ryhmissä käytetään jompaa kumpaa
uusista tavoista. 'Kaikki ehdokkaat lavalla' -systeemi toimi hyvin, ja
sen toivoisi jatkavan ensi vuonnakin kuvioissa. Nopeutti kivasti
gaalaa, eikä halvenna mitenkään voittajia. Toki häviäjien on varmasti
vähän ikävä lähteä lavalta pois tyhjin käsin, mutta kosto on tunnetusti
suloinen, ja ihminen ahkera sitä tavoitellessaan. Sen sijaan 'pysti
jaetaan käytävällä' -menetelmä ei tomi. Se korostaa aivan liikaa
kategorioiden arvojakaumaa, tehden katsomosta päin puheensa pitävistä
ikään kuin kakkosluokan katsojia. Jos heitä ei voi päästää lavalle,
niin olisi parempi jakaa palkinnot jo ennen varsinaista gaalaa, hieman
teknisten elämäntyöpalkintojen tapaan. No ehkä ei kuitenkaan, mutta
joka tapauksessa en toivo enää ensi vuonna samaa tapaa käytettävän.

Supina
alkaa uhkaavasti lisääntyä ja viimeinen mainoskatko käytetään koko
pituudessaan seuraavan kategorian voittajan spekuloimiseen. Tänä vuonna
ei ollut tarjolla Titanicia, eikä edes The Lord of the Rings
-elokuvaa, jotka ovat jo kolmena vuonna peräjälkeen taanneet gaalalla
erinomaiset katsojaluvut. Nyt puhdas yleisöön menevä elokuva puuttui.
Tästä kielii jo se, että parhaiten lippuluukulla pärjännyt The Aviator
oli sekin kerännyt tuohon mennessä 'vain' n. 90 miljoonaa dollaria.
Mutta koska showta pitää joka tapauksessa jotenkin markkinoida, niin
rääväsuuna tunnetun Chris Rockin palkkaaminen juontajaksi oli hyvä
idea. Tämä ei kuitenkaan riitä, vaan kansa haluaa aina jotain
odotettavaa. Tänä vuonna tuo jännite rakennettiin lähes täysin parhaan
ohjaajan kategorian varaan. Voittaisiko Martin Scorsese ensimmäisen
patsaansa seitsemännellä yrityksellä, vai veisikö Hollywoodin
kultapoika Clint Eastwood toistamiseen palkinnon olohuonettaan
koristamaan?

Mainoskatkolta palataan vihdoin ja viimein Julia Robertsin astellessa
yleisön eteen varmaotteisen näköisesti, Oscar-voittajana itsekin.

Alkuselityksen ja ehdokkaiden esittelyn jälkeen oli vuorossa hetki,
jota varten paikalle oli raahauduttu. "And the Oscar goes to ... *avaa
kirjekuoren, vilkaisee nimen, ottaa hymyn naamalle, suuntaa katseensa,
valmistautuu huutamaan:* ... CLINT EASTWOOD, for Million Dollar Baby!"
Noin sadasosasekunti myöhemmin Martin Scorsese kääntää pettyneet
kulmakarvansa kohti vaimoaan, ja toteaa lakonisella äänellä "you
fucking believe this shit?".

Vielä
oli kuitenkin vuorossa illan nimellisesti tärkein palkinto, jonka
saajaksi The Aviatorilla on kaiken näköinen tilastotiede puollellaan.
Se voitti Golden Globen, Producers Guild Awardin ja sai kaiken lisäksi
eniten ehdokkuuksia. Mutta ei. Kun Fockers-kaksikko Dustin Hoffman, Barbra Streisand
kertoivat voittajan olevan tässäkin kategoriassa Clint Eastwood
-vetoinen Million Dollar Baby, tunsivat The Aviatorin puolesta
hurranneet itsensä petetyiksi pahemman kerran. Alkugaala oli yhtä The
Aviatorin juhlintaa, kun se vei käytännössä kaikki palkinnot, joihin
oli ehdolla. Neljä teknistä palkintoa ja naissivuosapysti eivät
kuitenkaan juuri lohduta, vaan illan ehdoton kuningas on Million Dollar
Baby. Tai pikemminkin sen näyttelijät, jotka ottivat yhteensä neljä
palkintoa. Eastwood (paras elokuva, paras ohjaus), Swank (paras
naispääosa) ja Freeman (paras miessivuosa) ovat varmasti haluttua
seuraa illan juhlissa.

Enää ei ole
jäljellä kuin lyhykäinen loppupuhe, jonka jälkeen nousen tuolistani ja
alan pettynein askelin kävellä kohti Vanity Fairin järjestämiä After
Oscar -juhlia, jossa kaikki alan silmäätekevät tapaavat. Toki Elton Johnilla ja kumppaneillakin on juhlansa, mutta niihin menevät vain ne, jotka eivät Vanity Fairin -bileisiin kutsua saaneet. Raukat.