Eletään toisen maailmansodan ratkaisuhetkiä jossakin Kreikan saaristossa. Siviilissä antiikkikauppaa pitävä itävaltalainen Otto Hecht johtaa sotavankileiriä, jonne hän on vaivoja säästämättä saanut siirrettyä sangen sekalaisen joukon sotavankeja. Hechtin roolissa näemme englantilaisen, ikuisesti James Bondina muistettavan Roger Mooren, jonka aksentti on kertakaikkisen uskomatonta kuunneltavaa. Vankien joukossa ovat arvostettu arkeologian professori Blake (mainio brittinäyttelijä David Niven), kiipeilyekspertti Nat (Richard "Shaft" Roundtree) sekä italialainen kokki Bruno Rotelli (Sonny Bono). Työleiriksi naamioidun leirin vankien todellinen tehtävä on kaivaa esiin kreikkalaisia muinaisjäännöksiä, joista arvokkaimmat Hecht kuljetuttaa varmempaan talteen odottamaan sodan päättymistä. Leirin tuoreimmat asukkaat ovat suupaltti amerikkalaiskoomikko Charlie (Elliott Gould) sekä tämän kanssa sotilaiden viihdytyskiertueella ollut laulaja-strippari Dottie Del Mar (Stefanie Powers), jonka läsnäolo tuntuu erityisesti kiinnostavan komentaja Hechtiä.

Läheisen kreikkalaiskylän asukkaat puolestaan alkavat saada tarpeekseen saksalaismiehittäjien mielivallasta. TV-sarjasta Kojak tutun Telly Savalasin näyttelemän Zenon johdolla kylän vastarintaliike on yhteydessä maihinnousua valmisteleviin liittoutuneiden joukkoihin. Hieman yllättävien käänteiden kautta saksalaisen sukellusveneiden tukikohdan tuhoamista suunnittelevan vastarintaliikeen ja läheisen luostarin kulta-aarteesta kiinnostuneiden sotavankien sekä komentaja Hechtin intressit kohtaavat. Seurauksena on vajaan parin tunnin toiminnantäyteinen vauhtiannos, josta ei puutu epäuskottavia juonenkäänteitä, järkyttävällä aksentillä mongertavia näyttelijöitä sekä huonoja vitsejä.  Pääkalloprikaati sisältää juuri niitä elementtejä, joita George Pan Cosmatosin elokuvista on totuttu odottamaan. Miehen tuotannon ystävät eivät siis tule pettymään.

Pääkalloprikaati kuuluu 1970-luvulla kukoistuskauttaan eläneeseen sotakomedioiden lajityyppiin. Tämän genren elokuville tyypillistä oli useiden nimekkäiden näyttelijöiden palkkaaminen, näyttävät lavasteet ja juonen kaikin puolinen päättömyys. Nämä olivat juuri niitä 16-vuotiailta kiellettyjä elokuvia, joita minua vanhemman näköiset luokkakaverini livahtivat katsomaan elokuvateatteriin, herättäen kuvauksillaan kateutta koulun pihalla. Koulun pihalla kuulemani perusteella odotin elokuvalta huomattavasti enemmän, kun sen vuosia myöhemmin satuin videolta näkemään. Elokuvan saatua kotimaisen DVD-julkaisunsa piti se vuosien jälkeen katsoa uudestaan. Liekö sitten nostalgiaa vai mitä, mutta tällä kerralla elokuva vaikutti omalla kornilla tavallaan varsin viihdyttävältä.

Kuva
Anamorfinen kuva on alkuperäisessä kuvasuhteessa (2.35:1). Kuvasta on kiitettävän hyvin siivottu filmimateriaalista peräisin olevat naarmut ja roskat. Terävyyden puolesta kuva ei aivan huipputasoa ole, mutta onpa elokuvalla ikääkin neljännesvuosisadan verran. Värit toistuvat hienosti.

Ääni
Ainoa tarjolla oleva ääniraita on kahteen etukanavaan tallennettu monoraita. Elokuvan dialogi toistuu kirkkaasti, mutta äänitehosteet jäävät luonnollisesti jokseenkin ponnettomiksi. Mistään tilavaikutelmasta ei kannata edes haaveilla.

Lisämateriaali
Mitään lisämateriaalia julkaisu ei sisällä.

Yhteenveto
Pääkalloprikaati on reipashenkistä, vanhanaikaista korkeajännitysviihdettä kliseisimmillään. Kovin tosikoille katsojille elokuvaa ei voi suositella, mutta aivotonta ja hauskaa perusviihdettä pariksi tunniksi kaipaava sohvaperuna voi hyvinkin löytää tästä omansa.