Elokuva
Lokakuun 30. päivänä vuonna 1989 Maria Rossi (Suzan Crowley) tappoi kesken hänelle tehdyn manauksen kolme ihmistä. Kaksikymmentä vuotta myöhemmin Marian tytär Isabella (Fernanda Andrade) matkaa Vatikaaniin tapaamaan äitiänsä ja vankimielisairaalaan tutkimaan, ja onko yhä kielillä puhuva äitimuori oikeasti paholaisen vasalli, vai onko kyse pahemman luokan mielisairaudesta. Maria saa tuekseen kaksi pappia, isä Ben Rawlingsin (Simon Quarterman) ja isä David Keanen (Evan Helmuth), ja pääsee todistamaan todellista eksorkismia kirkonmiesten suorittaessa riitit huonosti käyttäytyvälle Rosalitalle (Bonnie Morgan). Homma karkaa lapasesta, ja kun äitikään ei osoita olevansa pelkästään psyykkisesti sairas, vaan aktiivisti alakerran sakin alaisuudessa, kolmikko alkaa tutkia tarkemmin tapauksista taltioituja kuva- ja ääninauhoja, ja saavat huomata Luciferin lipaisun tarttuvan flunssan lailla.

Umpityperän pelikauhuttimen Stay Alive (2006) ohjannut William Brent Bell palaa kuvioihin halvalla ja hölmöllä rahastuksella Paholainen sisälläni. Blair Witch Projectin (1999) uudelleen framille tuoneen ”Perustuu löydettyyn materiaaliin” -genren kehno ryöstöviljely kierrättää ilman innovaatioita possessoitujen potilaiden perinteisempiä pelastusmenetelmiä sadasti nähtyihin tieteellisiin tulkintoihin, mutta ei saa aikaan kuin haukotuksia. Meriittinään Bell voi toki elvistellä sillä, että Paholainen sisälläni nousi muun potentiaalisen tarjonnan puutteessa uuden vuoden jälkeisenä ensi-ilta viikonloppunaan jenkkilistan ykköseksi, mutta romahti seuraavalla viikolla kokonaiset 76,2 prosenttia viidakkorummun paukuttaessa elokuvissäkävijöille totuuden tuhinan todellisesta tehosta.

Monen eri formaatin käytössä ja niissä harvoissa hengiltäotoissa on vain hetkittäin nähtävissä innostuneisuutta Bellin tavoitellessa Luis Buñuelin ja Salvador Dalin surrealistisen klassikon Andalusialainen koira (Un chien andalou, 1929) visuaalisia shokkitehoja. Muuten Bellin ja Matthew Petermanin kirjoittama kuiva käsis olisi vaatinut litroittain vihkivettä ja eläväisempiä efektejä tyydyttääksen kylmiin väreisiin addiktoituneiden kauhufanien pelon nälän. Blair Witchin lisäksi kökköilyyn on lainattu lisäkkeitä tietenkin alan perusteoksesta, William Friedkinin Manaajasta (The Excorcist, 1973), kuin myös Gregory Hoblitin tehokkaasta elokuvasta Kadotettu (Fallen, 1998), hornanhengen siirtyessä uhrista toiseen kuin virus. Typerin veto onneksi armahtavan lyhyessä pöhköilyssä on finaalin viimeinen koukku, jolla jo valmiiksi kypsä katsojaa anotaan tutustumaan tapauksen jälkipyykkiin omistettuun nettisaittiin.

Nuoret ja nimettömät näyttelijät tekevät minkä kykenevät, mutta pelko katsomossa loistaa kaikesta huolimatta poissaolollaan. Suzan Crowley karjuu törkeyksiä tosissaan, Fernanda Andraden yrittäessä näyttää paitsi pelokkaalta, myös pitää pokkansa. Pappikaksikko Quarterman ja Helmuth lausuvat kuin ulkolukuna tuttuja fraaseja siitä, miten vihtahousun tulisi vaihtaa majapaikkaansa ja jättää viaton vasalli rauhaan, vaikka heilläkin on selviä vaikeuksia vakuuttaa katsoja siitä, ettei kyseessä ole parodia.

Yhteenveto
Isä meidän, joka olet taivaissa. Suojele meitä tällaisilta elokuvilta. Aamen.