Vuosi 1973. Iso-Britannian Sirkukseksi kutsutussa tiedustelupalvelussa MI6:ssa käy viima, kun Unkari-operaatio menee katastrofaalisesti poskelleen, ja luottoagentti Jim Prideaux (Mark Strong) menettää paitsi todisteet, myös henkensä. Selkkauksen seurauksena niin agentuurin johtaja Control (John Hurt) kuin hänen luottomiehensä George Smiley (Gary Oldman) joutuvat syyttävien sormien osoittelemiksi. Pian selviää, että selkkauksen takana olikin virastoon korkealle soluttautunut myyrä, ja Smiley rekrytoidaan takaisin aktiivipalvelukseen huuhdellakseen petturin ulos piilostaan. Controlin vanhan lorun mukaan koodinimeämälle listalle ovat päätyneet MI6:n johtoon noussut  Percy Alleline (Toby Jones), tämän ykköshanska Bill Haydon (Colin Firth), Roy Bland (Ciarán Hinds), Toby Esterhase (David Dencik), sekä Smiley itse. Mitä lähemmäksi totuutta asiaa omaan rauhallisen tapaansa tutkiva Smiley nuoren apulaisensa Peter Guillamin (Benedict Cumberpatch) kanssa pääsee, sitä vaarallisemmaksi peli muuttuu.

Kansainvälisen läpimurtonsa loistavalla kauhuelokuvalla Ystävät hämärän jälkeen (Låt den rätte komma in, 2008) tehneen ruotsalaisen Tomas Alfredsonin Pappi Lukkari Talonpoika Vakooja on erinomaisen hienostunut trilleri, joka paitsi kumartaa genren perinteille, myös muokkaa konseptia taitavasti uudelleen. Alfredson luo uskottavan ajankuvan ulkoisesti villistä 1970-luvusta, jonka taustalla käytiin kuitenkin sotaa kylmimmillään. Kokonaisuus kulkee melankolisesti omaa tahtiaan eteenpäin pudotellen katsojalle todisteita, oikeita tai vääriä, juuri oikeanlaisina annoksina.

Bridget O'Connorin ja Peter Straughanin käsikirjoitus perustuu John le Carrén saman nimiseen romaaniin, josta ensimmäisen draftin teki brittimestari Peter Morgan (The Queen (2006), Frost/Nixon (2008), The Damned United (2009)), joka kuitenkin jättäytyi pelkästään vastaavan tuottajan asemaan lopullisessa elokuvasovituksessa. Tarinaa takaumina purkava konsepti toimii napakasti pitäen fokuksen juuri oikeissa asioissa lipsumatta kertaakaan ylimääräisiin irtiottoihin tai toimintajaksoihin, vaikka uhka ja kuolema vaaniikin koko ajan aivan nurkan takana.

Kokonaisuus on tarkoin määriteltyä värimaailmaansa myöten lajityyppiä ymmärtävä, jota teknisesti erittäin onnistunut lopputulos tukee taitavasti. David O. Russellin elokuvassa Taistelija (The Fighter, 2010) vakuuttavaa jälkeä tehneen kuvaajan Hoyte Van Hoyteman instrumentti viihtyy savuisissa huoneissa ja kylmää sotaa henkivissä kabineteissa, pysyen alituiseen liikkeessä luoden sähköistävän epäilyksen ilmapiirin. Dino Jonsäterin rauhallinen editointi antaa tapahtumien sisäistämiselle juuri oikean määrän aikaa, ja vaikka tyyli tuntuukin paikoin viivyttelevältä, ratkaisu sopii elokuvaan täydellisesti. Säveltäjä Alberto Iglesiasin kauniin viileä score ottaa osasia niin jazzista kuin surullisena kaikuvasta bluesistakin luoden yhtä aikaa rauhallisen, mutta myös äärimmäisen intensiivisen tapahtumaketjun taakse aivan oman atmosfäärinsä.

Vuonna 1986 unohtumattoman muotokuvan Sex Pistols -basisti Sid Viciousista Alex Coxin elokuvassa Sid & Nancy tehnyt Gary Oldman on aina kuulunut brittinäyttelijöiden parhaimmistoon, vaikka miehen kaikki valinnat eivät olekaan väitettä tukeneet. Oldman tekee yhden pitkän uransa parhaista roolisuorituksista ja herra onkin aivan ansaitusti Oscar-ehdokkaana upeasta tulkinnastaan surumielisenä Smileyna. Yhtä lailla erinomaisen monimuotoisiin tulkintoihin pääsevät myös tärkeissä sivurooleissa taiten toimivat Colin Firth, Toby Jones, Ciarán Hinds sekä aina arvokas John Hurt. Benedict Cumberpatch tekee niin ikään hienon roolisuorituksen keskelle kimuranttia vakoojapeliä heitettynä, enemmän konkreettisiin toimiin kuin pitkiin keskustelusessioihin uskovana agentti Guillamina. Tärkeinä osasina monimutkaisen tiedustelumaailman pelilaudalla ovat myös Tom Hardyn hallitsematon Ricki Tarr, Stephen Grahamin Jerry Westerby, Kathy Burken Connie Sachs sekä Konstantin Khabensky kaiken katalyytiksi henkilöityvänä Poliakovina. Svetlana Khodchenkovan on mystinen Irina.

Ajan hengen täydellisesti tavoittava tyyliuskollinen vakoilujännäri on piristävä poikkeus tuhotehoilla operoivien trillereiden joukossa. Erinomainen näyttelijäntyö yhdistettynä tarkkaan ja hallittuun ohjaukseen takaa yhden tämän vuoden omaperäisimmistä trillerinautinnoista.